9.3. – 28.03.2014 Trinidadille ja Grenadalle

Matka Trinidadille sujui mukavasti. Tuuli oli välillä 10-11 m/s ja sitten taas välillä pieneni liiankin pieneksi. Moottoria jouduttiin välillä käyttämään monta tuntia, mutta samalla sitten käytettiin vesikonetta ja ladattiin akkuja.

 

Perillä Trinidadin Chaguaramas-lahdessa (10ast 40min N, 61ast 38min W) oltiin perjantaina 14.3. kello 13.30.  Sitä ennen olimme saamamme ohjeen mukaisesti kutsuneet VHF:llä  CoastGuard Controllia, mutta se ei vastannut ja sitten meitä kutsui North Port Radio, joka lupasi välittää tietomme ja tulomme CoastGuardille.

Lahdessa oli paljon poijuja, ja asetuimme niistä yhteen. Kävimme ilmoittautumassa Immigrationissä ja Customsissa.  Takaisin poijulle tullessa meille sanottiin että se olikin jo varattu. Varaus olisi pitänyt ymmärtää siitä että poijuun oli kiinnitetty muutamia tyhjiä muovipulloja. Näimme kyllä pullot mutta emme arvanneet niiden merkitystä. Me siirryimme toiseen poijuun. Rannasta löytyi paikka nimeltä YSatt, joka omistaa ison osan poijuista ja vuokraa niitä. He hoitavat myös monia muita asioita. Kannattaa käydä heidän puheillaan, jos Trinille menee.

Viikonlopun käytimme lepäämiseen ja ympäristöön tutustumiseen. Ihan turvalliselta paikalta tämä näytti.  Veneitä oli paljon ja huomiota kiinnittivät formulaveneet joita  ajeli hurjaa vauhtia sinne sun tänne.

Maanantaina siirryttiin PowerBoatsin telakan laituriin. Hyvä paikka sinänsä. Saatiin suihkut ja pesukoneet käyttöön ja pieni kauppakin oli vieressä. Meidän laituripaikassa vaan oli kova swelli. Köysiä piti käydä tarkistamassa usein ja veneeseen tulo ja meno oli välillä kovin hankalaa kun vuoroveden vuoksi oltiin milloin korkealla, milloin matalalla.

Löysimme Rigin korjauspaikan. Ihan hyvä muuten, mutta kun heillä ei ollut rodvantin prässäyskonetta. Koko vantti kiinnitysosineen   olisi pitänyt tilata USA:sta ja se olisi sitten kestänyt kauan ja maksanut paljon.

Päätimme lähteä katsomaan, josko Grenadalla homma hoituisi paremmin ja ehkä nopeammin.

Keskiviikkona iltapäivällä lähdettiin kohti pohjoista eli kohti Grenadaa. Matka oli lyhyt mutta aika rankka koska tuuli oli melkein vastainen ja aika reipas (max 12 m/S) ja aalto keikutti reippaasti. Perillä Prickly Bayn lahdessa (11ast59,7min N, 61as t45,7min W) oltiin torstai-iltapäivänä yhden maissa. Lahdessa on myös marina ja telakka, mutta me pudotimme ankkurin, niin kuin suurin osa muistakin lahdessa olevista kymmenistä veneistä.

Rannassa on ainakin kaksi baaria, joissa on kohtuullisen hyvä ja ilmainen Wifi. Lähellä on kylä, jossa on kaikki peruspalvelut. Ne olisivat ihan kävelymatkan päässä, jos ei olisi niin kuuma, yli 30 astetta.

Täältäkin löytyi rigin korjauspaikka. Lupasivat tilata rodia ja prässätä osat yhteen. Täällä tuntuu vaan kaikki asiat kestävän kauan. Saa nähdä kuinka meidän asia edistyy.

Aika on toistaiseksi kulunut mukavasti kun täällä on muitakin suomalaisia.  On Zara vene miehistönään Hannu ja Iris, Mona F, jossa Hannu ja Kimmoja Serenan Arja ja Henrik ovat  myös  olleet  selvittämässä Euroopasta tänne ajelehtineen veneensä asioita.

Kävimme kiertoajelulla katsomassa saaren nähtävyyksiä yhdessä Zaran ja Mona F.n väkien kanssa. Maisemat on vaihtelevia ja kauniita. Taloja löytyy aivan upeista ja kalliista hyvin vaatimattomiin. Matkalla käytiin tutustumassa myös rommitehtaassa.

Pallo on nyt kierretty. Kävimme Grenadassa keväällä 2011 ja nyt sitten uudelleen. Vanavedet kohtaavat ja muodostavat lenkin. Nyt on jäljellä enää kotimatka.

26.2. - 8.3.2014 Atlantin yli länteen päin

Ensimmäiset vuorokaudet matkasta olivat leppoisia. Tuuli oli sopivan pientä, eli 7-10 m/s.  Maininki keikutteli  venettä ja kuumaa oli päivällä noin 30 astetta. Tuuliperäsin oli ohjaamassa, hoiti hyvin hommansa ja säästi sähköä.
Kun päästiin maaliskuulle, myötätuuli kääntyi sivulle ja pikkuhiljaa etutuuleksi ja samalla voimistui.
Sunnuntai-iltana puolenyön aikaan ylitettiin päiväntasaaja ja pidettiin pienet juhlat. Nyt ollaan taas pohjoisella pallonpuoliskolla.
Manu sai melkein  kaksimetrisen Marlinin eli miekkakalan. Se oli uhkean näköinen jo vedessä, iso "miekka" näkyvissä. Nostokoukku kiinni ja kala veneeseen, mutta silloin kun nostimme sitä ylös, kala virkistyi yllättäen ihan mahdottomasti ja riuhtoi siiman poikki, hyppäsi ylöspäin ja pääsi nostokoukustakin irti ja  lähti omille teilleen. Harmittihan se, mutta jälkikäteen tuumasimme että hyvä näin.  Mitähän kaikkea tuo kala olisi rikkonut, jos olisimme saaneet sen kannelle asti?
Maanantaina alkoikin sitten "sadekausi".  Taivaalle kertyi pilviä ja monet niistä toivat mukanaan squellin. Ja se tarkoittaa sitä, että alkoi sataa, tuuli kasvoi  reippaasti  ja saattoi muuttaa suuntaakin.  Näitä piti koko ajan seurata ja välillä pienentää ja välillä taas suurentaa purjeita. Kovin suuria purjeita emme kyllä käyttäneetkään.  Ja koska maininki oli aika iso, keikuimme taas turhan paljon. Tätä keliä jatkui monta päivää.
Lähtiessä oli suunnitelmissa vierailla French Guianassa, Kouroun kaupungissa  ( 5ast 8min N, 52ast 38min W), mutta päätimmekin jatkaa    matkaa saman tien Trinidadiin.  Sieltä pitäisi löytyä firmoja, jotka osaavat korjata  rikiin tulleen vian niin, että se varmasti taas kestää. Olemme perillä Trinissä ehkä viikon päästä eli maaliskuun puolivälin tienoilla.

3.2. - 25.2.2014 St Helenalta Ascensionin kautta Fernando de Noronhalle

Lyhyt tuli myös vierailusta St Helenalla (15ast 55,3min S   005ast 43,3min W). Lähes kaikki asiat muistamme positiivisina, mutta jotain kuitenkin puuttui. Sellaista jollalaituria ei ollut ollenkaan johon jollan olisi voinut jättää. Asiaa korjasi kyllä "Ferry Boat" eli pieni moottorivene joka kuljetti ihmisiä ja tavaraa veneitten ja sataman väliä. Se kuitenkin jätti asiakkaansa satamassa paikkaan, jossa aalto välillä nousi ja laski ainakin metrin verran. Siirtymiseen piti keskittyä, että pääsi rantaan ilman kommelluksia.
Täällä on Napoleon aikoinaan ollut karkotettuna. Saarella on vielä jäljellä paljon häneen liittyviä rakennuksia ja muistomerkkejä.

Maisemia St Helenalta

Saarella käy parin viikon välein St Helena niminen alus, joka tuo mukanaan elintarvikkeita kauppoihin ja muita tarvittavia tavaroita. Myös turisteille laiva on ainoa kulkuväline siihen asti kun saaren lentokenttä valmistuu parin vuoden päästä. Sama alus käy myös Ascensionilla.

Maanantaina 3. päivä oltiin valmiita lähtemään seuraavalle pikkusaarelle eli Ascensionille.
Heti liikkeelle lähdön jälkeen nähtiin monta isoa valashaita. Näitä lähes 10 metriä pitkiä haita on täällä saaren ympäristössä aika paljon. Ne uivat usein niin että pinnan yläpuolella näkyy pyrstö, selkäevä ja usein pääkin. Niitä on hieno seurata veneen vieressä.

Se mitä valashaista näkyy

Tuuli oli koko matkan aika pieni ja aalto oli usein vähän turhan suurta. Välillä jouduttiin käyttämään moottoria, etteivät purjeet olisi läpsyneet.
Nyt lähestymme päiväntasaajaa. Sen huomaa ainakin siitä että lämpötila nousee koko ajan. Päivällä lähestytään 30 astetta ja yöllä on vain vähän viileämpää.
Matka meni mukavasti kunnes rikistä katkesi välivantti.    Että riki ei olisi rasittunut nyt liikaa, pudotimme heti isonpurjeen alas ja jatkoimme matkaa pelkällä etupurjeella ja tarvittaessa autettiin moottorilla.

Maisema Ascensioniltä

Vanha, hylätty avaruuskeskus 60 ja  70 luvuilta.
Mukana Satu Melinan miehistöstä

Neuvottelu rigin korjauksesta

Ascensionin karua maisemaa

Perillä Ascensionin ankkuripaikalla (07ast55,1in S   014.ast 4,9min W) oltiin maanantaina 10. päivänä. Tämä osoittautui olemaan hyvin erikoinen saari.   
Se on pieni tulivuorisaari, jossa asuu vain tuhatkunta asukasta pysyvästi. Siellä on sekä brittiläinen että amerikkalainen armeijan tukikohta, joiden vuoksi turvallisuus pitää olla taattu. Saari tietoliikenteen keskus keskellä Atlanttia. Saari on suurimmaksi osaksi hyvin karua. Vain Green Mountain National Park on vihreä. Sinne on kauan sitten istutettu puita ja pensaita keräämään pilviä saaren päälle ja tuomaan kosteutta sateen muodossa. Kävimme siellä auto- ja kävelylenkillä nauttimassa maisemista ja ainutlaatuisista kasveista.
Ascensionille tulijan pitää anoa lupa etukäteen. Me emme olleet sitä anoneet, kun emme tienneet asiasta, eivätkä edes St Helenan saaren  viranomaiset olleet sanoneet asiasta mitään. Meille sanottiin Ascesionilla  ensin, että pitää lähteä heti pois. Saimme kuitenkin sitten luvan olla kolme päivää, kun kerroimme että meillä on ongelma rikin kanssa.
Melinan miesten, Ilkan ja Antin hyvällä avustuksella löysimme pajan joka korjasi tuon rikkoutuneen välivantin. Saarella on paljon tietoliikenteeseen liittyviä asioita ja siis myöskin antenneja, joita tämän pajan henkilökunta ilmeisesti piti yllä. Palkkioksi heille riitti viemämme kylmät kaljat. Ilkka kiipesi vielä mastoon kiinnittämään korjatun vantin joka yhteisvoimin kiristettiin.
Täällä löytyi laituri, johon jollan saattoi sitoa kiinni ja jättää odottamaan. Toinen köysi kiinnitettiin jollan perästä usean metrin päässä olleeseen poijuun koska aallot velloivat edestakaisin ja nousivat ylös ja alas. Ei ollut helppo kulkea tähänkään laituriin.
Kun viimeisen kerran oltiin lähdössä jollalla veneelle päin, Manu laski laiturille  paketin, jossa oli 9 litraa ostovettä pulloissa. Sillä aikaa kun hän itse kiipesi jollaan tuli valtava aalto joka kasteli yli polvien laiturilla seisovan Tarjan. Samalla se  sieppasi mukaansa pullopaketin. Emme nähneet sitä missään ja totesimme ostoveden menetetyksi. Onni onnettomuudessa oli, että Melinan väkeä tuli omalla jollallaan pian meidän perässä. He näkivät paketin kellumassa vähän matkan päässä, ottivat kyytiin ja toivat meille.

Torstaina 13. helmikuuta suunnattiin eteenpäin kohti Fernando de Noronhan (3ast 50min S,  32ast24 min W ),  Brasiliaan kuuluvaa saarta.
Matkalla rikin välivantin korjaus ei kestänyt. Manu sitoi bardunan korvaamaan puuttuvan  välivantin ja näin pääsimme purjehtimaan eteenpäin lähes normaalia vauhtia. Melinalta saimme lainaksi 60 litraa polttoainetta varmistamaan perille pääsymme.
Purjehdimme lähes koko matkan ja saavuimme Fernandolle  lauantaina 22. päivänä.

Tämä pieni saari osoittautui heti ensimmäisen päivänä olemaan kallis. Satamamaksun  vuorokausihinnaksi tuli euroiksi muutettuna noin 100, mikä on moninkertainen yleiseen tasoon verrattuna. Suihkuista ei ollut tietoakaan, mutta jollalaituri oli erinomainen verrattuna edellisiin saariin. Wifiyhteys piti olla ilmainen ja kaikkien vapaasti käytettävissä, mutta kertaakaan emme saaneet sitä toimimaan kunnolla. Siksi tähänkään blogiin ei tule yhtään kuvaa, kun se lähetetään SSB-radion kautta.
Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita, mutta harvat osasivat englantia. Melkein kaikki turistit olivatkin Brasilian mantereelta tulleita rantalomalaisia.
Pienessä saaressa tiekilometrejä ei paljon ollut. Päätiet olivat päällystettyjä, mutta pienemmät oikein huonossa kunnossa, kuoppaisia ja kivikkoisia. Mutta suurin osa autoista olikin ns. rantakirppuja ja nehän sopivat maastossa ajoonkin. Mekin vuokrasimme sellaisen. Sillä oli mukava ajella ja katsella ympäristöä. Ja se helpotti paljon kauppatavaroiden ja dieselin kuljetusta veneeseen.

Manu rantakirpussa

Naapurin miesten asiantuntemuksella ja sitkeydellä ja Melinan hyvillä varaosilla saatiin riki sellaiseen kuntoon että uskalletaan taas lähteä purjehtimaan. Kiitos siitä Ilkalle ja Antille.
Tiistaina, 25. päivä lähdimme siis kohti French Guianaa. Tämä väli saattaa kestää parikin viikkoa koska päiväntasaajan tienoilla tuulet ovat usein hyvin pieniä.

9.1. - 2.2.2014 Afrikasta Atlantille

”Joululoma”  kotona oli aika lyhyt ja kiireinen mutta oikein mukava.

Torstaina 9. päivänä lennettiin Cape Townin lentokentälle ja sieltä ajettiin taksilla False Bayhin, jossa Verde odotti meitä hyvässä kunnossa. Sitä olivat valvoneet ja hoitaneet Melinan ja Fridan väet. Ilkka ja Elina olivat jopa  laittaneet lisää ilmaa liian laihan näköisiin  lepuuttajiin. Kiitos siitä heille.

Koska keli tulisi olemaan suotuisa Cape of Good  Hopen eli Hyvän Toivon Niemen kiertämiseen, päätimme lähteä eteenpäin niin pian kuin mahdollista.

Ensin piti kuitenkin kirjautua ulos Etelä-Afrikasta. Sen piti olla nopea juttu, mutta ihan niin ei käynyt.  Ajoimme junalla Cape Towniin   ja otimme asemalta taksin koska ajattelimme , että selviämme nopeammin passitoimistoon ja tulliin. Isossa kaupungissa  etäisyydet  ovat pitkiä eikä paikkoja ole helppo löytääkään. Ensimmäinen taksi vei meitä ihan väärään suuntaan. Otimme toisen taksin, joka kyllä meni oikeaan suuntaan mutta jätti meidät paikkaan, josta passitoimisto oli muuttanut pois jo lähes vuosi sitten. Päätimme kävellä eteenpäin. Kysyessämme tietä saimme monia vastauksia, tosin kaikki erilaisia. Paljon turhan kävelyn jälkeen löytyi oikea paikka ja saimme passeihimme leimat. Nyt otettiin vielä yksi taksi joka  vei meidät ihan oikeaan paikkaan, eli tulliin. Taksiajelut ovat onneksi täällä halpoja, mutta  monet kuljettajat eivät tunne kaupunkia eivätkä osaa lukea karttaa. 

Sitten ajettiin taas junalla False Bayhin väsyneinä mutta onnellisina. Vielä piti käydä ruokaostoksilla ja polttoainetankkauksella ja lauantaina iltapäivällä  Verde irtosi laiturista.

Hyvän Toivon Niemessä on usein kovat tuulet ja ankara aallokko. Meille keli oli kuitenkin lempeä. Tuuli ja aalto olivat pieniä  ja meillä oli hyvä mahdollisuus ihailla niemen jyrkkiä seiniä ja karua kauneutta. Puolen yön tienoissa ohitettiin Cape Town, nyt meren puolelta ja jatkettiin matkaa ylös Etelä-Afrikan länsirannikkoa,   kohti  Namibiaa.

Matkalla nähtiin monenlaisia eläimiä. Lokkeja ja muita merilintuja oli aivan valtavia määriä ja  tietysti myös delfiinejä. Uusi tuttavuus meille oli Afrikan hylje, joita meressä killui ja leikitteli  erittäin paljon. Myöhemmin kuulimme, että niitä on Namibian rannikolla kaksi miljoonaa yksilöä. Tuuli oli useina päivinä hyvin pientä, joten ajettiin paljon moottorilla.

 Perjantaina 17.1. tultiin Walvis Bayn satamaan (22.57,7S  014 29,0E), johon Melina oli tullut jo edellispäivänä ja tarjosi meille heti tuloiltana upean illallisen. Satama alueella oli myös runsaasti hylkeitä, jotka uiskentelivat veneen ympärillä ja kerjäsivät kovaäänisesti ruokaa. Alueella oli myös tuhansittain flamingoja, joista osa oleili aivan clubitalon edessä olevalla hiekkarannalla.

Melina-veneen Ilkan, Antin ja Sadun kanssa käytiin sunnuntaina autoajelulla. Näimme Walvis Bayn pikkukaupungin lisäksi isomman Swakopmundin kaupungin, joka on moderni ja tasokas hieno kaupunki, asuintalot olivat siistejä ja enimmäkseen uusia. Suurin osa on varmaankin luxus huviloita.  Matkalla tutustuttiin myös maaseutuun. Hiekkadyynejä oli kilometrikaupalla. Joissain niistä oli poikia laskemassa rinnettä laudalla kuin lumirinteessä ikään. Kun mentiin sisämaahan päin, oli tien molemmilla puolilla kuivaa autiomaata jossa kasvoi tuskin mitään. Sitä mukaa kun maasto nousi, lisääntyi kosteuden mukana myös kasvillisuus.  Joissain kohdin näimme isoja laumoja villieläimiä kuten useamman kokoisia gaselleja, strutseja ja monia muita joita emme osanneet nimetä. Välillä eläimet juoksivat tien yli hurjaa vauhtia ikään kuin jokin olisi ajanut niitä takaa. Olimme pettyneitä kun perässä ei tullutkaan leijonaa tai muuta petoa. Autolla väistettiin eläimiä, joilla oli tietenkin etuajo-oikeus.  Isoja karjatilojakin  oli  matkan varrella useita. Tie kulki niitten läpi. Tilat oli aidattu ja aina välillä tuli vastaan  portti joka piti käydä avaamassa  ja sulkemassa. Taas piti väistää tielläkin olevia lehmiä ja hevosia.

Namibian vierailusta tuli kovin lyhyt. Maa oli ihan mukava, rauhallisen ja ystävällisen tuntuinen, mutta meidän rupesi silti tekemään mieli eteenpäin. Maanantaina 20. päivänä kävimme kirjaamassa itsemme ulos. Passitoimiston virkailija hymyili iloisesti, kun näki Manun passissa nimen Mauno. Sanoi, että se on tuttu nimi Namibiassakin. Hän tunnisti myös Tarjan toisen nimen eli Kyllikin. Suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat jättäneet meidän nimiämme perinnöksi afrikkalaisille. Tietysti Suomi tunnetaan täällä myös siitä että Ahtisaari on ollut  voimakkaasti mukana  Namibian kehityksessä.

Saman tien maanantaina illansuussa lähdettiin sitten merelle kohti St Helenan saarta. Matka on ainakin 10 päivän pituinen.

Ensimmäisinä päivinä tuuli oli niin pientä että ajettiin aika paljon moottorilla. Pikkuhiljaa tuuli lisääntyi ja päästiin oikein purjehtimaan, vaikkakin ensin aika hitaasti. Keli oli taas vaihtelevaa, tuuli vaihtoi suuntaa ja voimakkuutta. Voimakkaimmillaan tuulet olivat yleensä illalla ja yöllä. Aalto oli usein aika suurta ja keikutteli venettä epämukavasti, mutta välillä etenimme todella leppoisissa oloissa ja nautimme olostamme. Ilma lämpeni  päivä päivältä. Enää ei tarvittu tuulipukuja eikä fleesejä  muuta kuin joskus harvoin yöllä. Lähestyimme päiväntasaajaa ja pääsimme eroon Afrikan rannikon kylmistä merivirroista. Pian pitää taas opetella kestämään kuumuutta.

Olimme aika yksin ulapalla. Laivoja näimme vain muutaman ja nekin yleensä kaukaa tai peräti vain tutkan näytöllä. Purjeveneitä ei matkalla nähty yhtään.

Perjantaina 31. tammikuuta  saavuttiin aamulla St Helenan saarelle, joka on kaunis, siisti ja eritäin ystävällinen paikka. Täällä on vähän asukkaita ja näyttää siltä että he melkein kaikki tuntevat toisensa ja hymyilevät ja tervehtivät myös turisteja. Kävimme lauantaina luontokävelyllä saaren yläosassa. Korkein kohta,  jossa kävimme oli n. 800m. Näimme todella kauniita maisemia ja monia kasveja joita ei muualla olekaan kuin tällä saarella.

16.11. - 7.12. Mossel Baystä False Bay Yacht Clubille Simons Bayhin

Olomme Mossel Bayssä venyi suunniteltua pidemmäksi säiden vuoksi. Vaikka matkaa seuraavaan etappiin, False Bayhin oli vain parin päivän verran. Kovia kelejä oli tulossa Afrikan eteläkärjen ympäri  niin tiheään tahtiin, että odottelimme mieluummin sataman turvassa kunnon mittaista sääikkunaa.  False Baytä pidemmälle emme tänä vuonna aiokaan Verdellä mennä. Yritimme kyllä saada laituripaikkaa ihan Cape Townin marinasta, mutta siellä oli jo hyvissä ajoin kaikki paikat varattu.  Cape to  Rio Rallyn osanottajat ovat osasyynä tähän.

Lauantaina 23. päivänä aukeni sitten riittävän pitkä sääikkuna ja Verde lähti taas liikkeelle. Ensimmäinen vuorokausi oli reipasta myötäistä tuulta. Sunnuntai-iltapäivänä tuuli oli vielä aikamoista, puuskissa välillä 15m/s.  Juuri kun olimme Afrikan ihan kaikkein eteläisimmän kärjen eli Cape Agulhasin kohdalla, tuuli ja aalto oli isoimmillaan ja vauhti oli reipasta. Kun olimme tekemässä  jiippiä  ja aioimme panna moottorin hetkeksi päälle, niin se ei  käynnistynytkään. Tyytyväisyys hyvästä matkasuorituksesta muuttui vian etsinnäksi ja korjaukseksi. Onnistuihan se, mutta vaati aika paljon työtä ja aikaa, eikä veneen keikkuminen tehnyt kapteenin työtä yhtään helpommaksi. Siinä hommassa irtosi vielä moottorin päällä oleva porraskin saranoiltaan. Aikaisemmin tällä matkalla oli ruori  jo  alkanut pitää kääntyessään pahaa ääntä ja sitten vessakin oli mennyt tukkoon siinä aaltojen läpsytyksessä. Näin nuo viat usein tulevat esiin peräjälkeen.

 

Intian Valtamerestä oli selvitty ja kun  Cape Agulhasin niemi oli kierretty, tultiin Atlantille.

 

Sitten ajettiin vielä yön yli ja maanantaiaamuna oltiin False Bayssä (34.11S  18.26E),  ja  todettiin tyytyväisinä, että olemme selviytyneet Afrikan itärannikosta ilman mitään myrskyjä ja valtavia aaltoja ja muita suuria ongelmia.

Nyt olemme vielä Hyvän Toivon Niemen itäpuolella. Länsipuolelle Cape Towniin aiomme purjehtia vasta tammikuussa. Siihen asti Verde pysyy täällä False Bay Yacht Clubilla ja me teemme ensin huoltoja ja korjauksia ja tutustumme ympäristöön. 

Vain lyhyen kävelymatkan päässä Yacht Clubilta Boulders Beachillä katselimme pingviiniyhteiskuntaa. Nämä African Pingviinit ovat vähentyneet viime vuosina valtavasti Afrikassakin, mutta täällä luonnonpuiston alueella ne ovat rauhassa ja niitä saa käydä katsomassa puusta rakennetuilta kulkuteiltä ja tasoilta. Pingviinit olivat aivan yhtä ihastuttavia kuin joskus on TV:stä nähtykin. Ne taapersivat hiekkarannalla ja kävivät välillä vedessä uimassa reippaasti tyrskyjä vastaan.

Cape Towniinkin pääsee täältä mukavasti junalla. Yhtenä päivänä käytiin kiertämässä Cape Townin nähtävyyksiä turistibussilla. Se ajoi myös jonkun matkaa ylös vuorenrinnettä joka nousee kuuluisalle Pöytävuorelle. Olemme jo kaksi kertaa yrittäneet päästä vuoren huipulle, mutta aina on ollut niin kova tuuli, ettei sinne vievä kabiinihissi ole toiminut. Kiipeämälläkin sinne voi mennä, mutta aikaa ei ole ollut tai meitä on laiskottanut.

Suomen itsenäisyyspäivän aattona meidätkin pysäytti tieto Nelson Mandelan kuolemasta. Tuntuu, silta että häntä surevat täällä kaikki kansalaiset.

Kovia tuulia on ollut tässä satamassakin useimpina päivinä ja öinä. Hyvä kun ei olla merellä. Kovimmillaan on mittarissa nähty 20 m/s, mutta puuskissa on varmaan ollut enemmänkin.  Nyt kun vene on telakalla ja pukeilla, se tuntuu välillä heiluvan tuulessa. Sitten kun se taas lasketaan  takaisin veteen ja laituriin,  pitää kiinnitysköysiä laittaa tavallista runsaammin, niin paljon veneet liikkuvat tuulen, aaltojen ja vuoroveden vaikutuksesta tässä satamassa. Eräs paikallinen sanoi että joulu- ja tammikuu ovat tuulisimpia ja kylmimpiä kuukausia ja parhaat kelit ovat helmi- maaliskuulla. Niin kauaa emme kuitenkaan aio täällä vi

Joulua viettämään lähdemme kotiin, tosin vain lyhyeksi aikaa.

Hyvää Joulua teille kaikille  t.  Tarja ja Manu

28.9. – 15.11.2013 Afrikan rannikkoa pitkin lounaaseen ja länteen

Richards Baystä Durbanin suurkaupunkiin on noin 100 mailia.  Illansuussa 28.10 lähdettiin liikkeelle ja aamulla oltiin perillä. Tämä ei ollut kaikkein miellyttävimpiä matkoja meidän pallonkierrossa. Aalto oli heti aika suurta ja kasvoi pian 3 – 4 metriin. Etupurje oli vähän jumissa, sitä oli vaikea saada auki ja kiinni. Melkein koko yön satoi joten satamaan tullessa oli märkiä vaatteita yllin kyllin

Durbanin marinasta (29.51S  31.01E)  löytyi paikka ja ystävälliset miehet ottivat köydet vastaan. Kaikkein ystävällisin oli naapurissa olleen moottoriveneen nuori kapteeni, joka toi meille heti kupilliset kahvia juotavaksi. Hän oli muutenkin hyvin avulias.

Kävimme ilmoittautumassa Marinan toimistossa, kävelimme kilometrin verran tulliin ilmoittautumaan ja saman tien ilmoittauduimme myös Royal Natal Yacht Clubin tilapäisjäseniksi, että saimme käyttää heidän tilojaan, suihkuja ravintolaa ja baaria. Jäsenyys ei maksanut ensimmäiseltä viikolta mitään.

 

Viikko kului nopeasti tätä suurkaupunkia tutkiessa. Kävimme rannalla kävelemässä. Sataman pohjoispuolella tuntui beachiä olevan loputtomasti. Aallot olivat suuria,  joten niillä nähtiin lähinnä surffaajia ja ihan rantahiekassa lapsia leikkimässä.  Kävimme myös katsomassa jo kaukaa mereltä näkemäämme erikoisen näköistä Moses Mabhina Stadiumia. Kävimme sen yläpuolella olevan valtavan kaaren korkeimmalla kohdalla katsomassa maisemia. Olimme laiskoja ja menimme sinne kabiinilla, emmekä kiivenneet 500 porrasta, joka olisi ollut toinen vaihtoehto.

 

Oman aikansa veivät tietysti taas veneen huolto- ja kunnostustyöt. Eturullan toimintaa kävivät mastossa tutkimassa sekä Manu että naapuriveneen ystävällinen nuorimies, mutta vika jäi kuitenkin epäselväksi. Sukeltaja kävi tarkistamassa potkurin ja pohjan. Hän pyysi ja sai tästä 10 minuutin työstä 150 randia eli noin 10 euroa. Täällä ei ole kulunut paljon rahaa, kun vielä syöminenkin Yacht Clubin ravintolassa on ollut kovin edullista.

Maanantaina 4.  päivänä  irrotettiin Verde laiturista, kun kelit näyttivät ennusteen mukaan turvallisilta.

Annettujen ohjeitten mukaisesti ajettiin noin 15 mailia rannasta ulospäin, että saataisiin Agulhas virrasta lisää vauhtia. Käännyttiin rannikon suuntaisesti ja saatiinkin virta-apua, mutta vain noin 2 solmua. Tiistaiaamuna tuuli kääntyi puhaltamaan lounaasta. Se on se tuulensuunta, joka saattaa aiheuttaa jopa valtavia aaltoja. Onneksi tällä kertaa tuuli oli pientä eikä vaaraa ollut. Vastainen tuuli kuitenkin hidasti matkaa. Siirryimme varmuuden vuoksi lähemmäs rantaa jossa ei muodostu isoja aaltoja, kun virta on pieni tai olematon.

East  Londonissa   osoittautui olemaan pieni ja vaatimaton Buffalo River Yacht Club (33.01S  27.54E)  joka  oli erittäin ystävällinen ja vieraanvarainen.  Saimme muun muassa hyviä neuvoja ympäristöön tutustumisesta. Tärkein oli se, että mihinkään ei kannata kävellä, koska ympäristö oli niin levoton ja vaarallinen. Taksin puhelinnumeroa tuli käytettyä, mutta onneksi taksin käyttö oli halpaa.  Klubilla oli mukavia Braai-iltoja (eli grilli-iltoja). Me nautimme siitä, että pääsimme helposti juttusiin ihmisten kanssa.

 

Keskikaupungilla oli levottoman oloista. Saamamme tiedon mukaan työttömyys East Londonissa on noin 80%, ja se näkyi. Suurimmat liikkeet ja vauraimmat asuinalueet olivat lähiöissä.

Lähdimme East Londonista maanantaina 11. lokakuuta kohti Mossel Baytä. Ajoimme mukavasti kaksi ja puoli vuorokautta. Tuuli oli pieni ja jouduimme osin auttamaan moottorilla, mutta aaltokaan ei ollut kovin suuri ja meno oli levollista.

Mossel Bay Marina (34.11S  22.09E) on keskellä isoa satamaa. Se on pieni ja sen ponttoonit ja muut rakenteet ovat aika vanhan näköisiä, eivätkä ilmeisesti kestä isoja veneitä, koska meiltäkin kysyttiin paino. Yhden yön olimme aivan ulommaisessa paikassa mutta seuraavana aamuna tuli laituripaikoista vastaava ystävällinen mies kehottamaan meitä siirtymään, koska tuuli oli nousemassa. Hän oli myös ottamassa vastaan uudessa, turvallisemmassa paikassa ja siitä olimme kiitollisia, kun tuuli oli jo nousemassa ja painoi venettä aika lailla. Taidamme olla tällä hetkellä ainoa ulkomaalainen vene täällä. Mossel Bayn satama on ensimmäinen Etelä Afrikassa. Täällä on Barthomew Dias astunut maihin vuonna1488. Siitä on saanut alkunsa satama ja kaupunki. Nykyään satama on  Afrikan  kalastusteollisuuden keskus.

Kaupunki on hyvin lähellä satamaa merestä nousevilla kukkuloilla ja se tuntuu ihan turvalliselta ja rauhalliselta East Londonin jälkeen.

18.10 – 27.10.2013 Afrikan rannikkoa etelään

Zululand  Yacht Club osoittautui rauhalliseksi, turvalliseksi ja ystävälliseksi paikaksi, jossa on myös telakka.  Melina nostettiin ylös tarkistusta varten, koska he olivat törmänneet matkalla valaaseen.  Hyvä että nostettiin, peräsimestä löytyi vikaa. Valaita on täällä runsaasti, tiedämme myös kaksi muuta venettä jotka osuivat valaaseen. Me selvisimme onneksi ilman törmäystä.  Käytimme loppumatkasta moottoria ja arvelemme, että sen ääni ehkä piti valaat loitolla.

Täällä Yacht Clubilla on erinomainen  ravintola  ja baari. Ei kannata tehdä veneessä ruokaa kun sitä saa ostaa tosi edulliseen hintaan valmiina ja hyvänmakuisena.

Vuokrasimme taas auton ja kävimme Safarilla ensin Hluhluwen ja Imfologin luonnonsuojelualueilla ja seuraavana päivänä St. Lucian alueella.  Nämä afrikkalaiset nimet ovat tosi hauskoja.  Molemmissa puistoissa sai itse ajaa autolla ja katsella eläimiä, jotka välillä olivat ihan auton vieressä. Näimme paljon Afrikan eläimiä, myös vedessä eläviä ja lintuja. Harmittavaa oli, että norsut ja leijonat jäivät toistaiseksi näkemättä.  Apinoita on   paljon tienvarsilla ja myös tässä veneen ympärillä ja joskus veneen kannellakin .

 

Kävimme myös Krokotiilikeskuksessa, jossa oli vähän eläintarhatyyliin eri ikäisiä ja erilaisia krokoja. Manu otti käteensä ihan pikkuisen krokotiilinpoikasen. Se oli kuulemma vaarallinen, jos ei pitänyt sen päästä kiinni.

 

Maisemien katselu niin puistoissa kuin matkalla niihin on myös mielenkiintoista. Afrikkalaistyyliset asuinalueet levittäytyvät savanneille laajoina hökkelikylinä ja välillä on taas taajamia  ja hienompia asuinalueita.

Maaseudulla yleisin näkymä oli tehoviljellyt eukalyptyspuumetsät. Puut oli istutettu viivasuoriin riveihin ja niitä on tienvarsilla kymmenien kilometrien matkalla. Ne kasvavat erittäin nopeasti ja ilmeisesti eukalyptuspuuta käytetään hyvin monenlaiseen tarkoitukseen rakentamisesta puuhiilen tuotantoon ja sellupuuksi.