lauantai 26. helmikuuta 2011

Maanantaista 21.2. lauantaihin 26.2.

Olympialaisissa on nähty maa nimeltä St. Kitts and Nevis. Muuta en ole tästä valtiosta tiennytkään. Ja nyt ollaan sitten täällä. Molemmat osat ovat pieniä saaria, Nevis on 90 km2 ja St Kitts 168 km2. Ne muodostavat yhteisen, itsenäisen valtion.
Maanantaina lähdettiin Nevisiltä St. Kittsille noin 10 mailia pääkaupungista pääkaupunkiin. Tuuli oli matkalla aika reipasta, ja sopivan suuntaista. Tultiin suoraa viivaa Basseterren (17ast 17’ 29’’ N ,62ast 43’ 45’’W ) edustalle ja asetuttiin ankkuriin. Käytiin vielä illalla satamassa, johon oli rakennettu ja vielä rakennettiin shopping-centeriä amerikkalaiseen tyyliin lähinnä risteilyalusten matkustajille. ”Oikeaa” kaupunkia ei ehditty kuin vilkaista.
Yö oltiin ankkurissa jossa keikutti välillä ihan kunnolla. Vaikka keikkuvaan veneeseen on aikaa myöten aika lailla totuttukin, ei se aina tunnu mukavalta.
Seuraavana päivänä käytiin Marinan toimistossa kysymässä laituripaikkaa ja samalla osoitetta johon vesikoneen varaosia voidaan meille lähettää. Veneelle paikkaa ei ollut, mutta osoite löytyi.
Monen VHF-soiton jälkeen saatiin keskiviikkona paikka marinasta. Olipa mukava olla tukevasti kiinni köysillä, etenkin kun säätiedoista luettiin, että merellä oli yli kolmen metrin maininki.
Meidän veneen takana on paikka yhdellä niistä valtavista katamaraaneista jotka tekevät muutaman tunnin risteilyjä merellä. Niillä tuntuu olevan kova suosio myös risteilyaluksilta tulevilla. Vaikka vauhti noilla kateilla on aika huima, leveinä ne eivät kallistele niin kuin ”tavallinen” purkkari ja sinne uskaltaa siksi lähteä kuka vaan. Musiikki soi ja henkilökunta pitää sirkusta yllä koko ajan. Kaikilla näyttää ja kuulostaa olevan vauhti päällä. Oma lisänsä on ehkä myös hintaan sisältyvillä runsailla tarjoiluilla. Voi kuinka meidän Verde näyttääkään pieneltä ison katin vieressä.
Nuo risteilyalusten matkustajat näyttävät pyörivän pääasiassa tuossa heille rakennetussa Tax-free alueessa. Eivät taida saada kovin todellista kuvaa tästä saaresta. Tietysti osa heistä käy myös kiertoajeluilla jne.
Me teimme pieni kierros tuolla oikean Basseterren keskustassa. Useimmat rakennuksista on aika lailla vanhan näköisiä ja kunnostusta vailla. Ihmiset ovat kuitenkin lähes samannäköisesti pukeutuneita kuin vaikka Helsingissä (toppavaatteita täällä ei kyllä näy).
Kaupatkin ovat ulkoa katsoen aika rynttäsen näköisiä, mutta sisältä löytyy taas monentasoista tarjontaa.
Me kävimme lähimmässä ruokakaupassa perjantaina viiden jälkeen, ja ykskaks huomasin: Hei tämä on ihan niin kuin Nurmon Prismassa. Äidit on päässeet töistä, hakeneet lapset hoidosta ja tulevat ruokaostoksille täpötäyteen kauppaan väsyneinä ja joutuvat valtavan pitkiin kassajonoihin. Eli ei tämä maailma ja jokapäiväinen elämä niin kovin erilainen ole täälläkään.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Lauantai 19.2. ja sunnuntai 20.2.






Suuntana Nevis. Suunta länteen ja tuulen suunta sattui olemaan lähes sama. Välillä nostettiin purjeita ja rakennettiin virsikirjaa ja taas purettiin pois. Iso osa matkasta ajettiin moottorilla koska tuuli oli niin kovin pieni. Aurinko porotti kovin, kovin kuumasti. Pitkästä aikaa päästiin matkalla uimaan. Olipa mukavaa. Manu sai kaksi kalaa ihan peräkkäin. Kun vieheet oli vaihdettu vähän pienemmiksi, niihin kävi kiinni sopivamman kokoisia kaloja. Niitä on helpompi käsitelläkin. Söimme lounaaksi hyvänmakuista tonnikalakeittoa ihan oikeasta, eikä purkkikalasta tehtyä.
Asetuimme Neviksen pääkaupungin, Charlestownin edustalle poijuun (17o 08’50’’N 62o37’52’’W). Kovin tuntuu olevan keikkuva tämäkin paikka. Veneitä oli ensin kovin vähän, mutta niitä tuli lisää sunnuntai-iltaaan mennessä mukavasti. Sunnuntaina lähdettiin pientä kaupunkia katsomaan kävellen, kun oli ensin jollalla ajettu vieressä olevalle, pitkälle uimarannalle jollalla. Sattui olemaan kirkonmenojen aika ja vähän melkein hävetti kulkea shortseissa, kun väki vaelsi hienosti pukeutuneina kirkkoihinsa. Niitä oli pienellä pääkadun pätkällä ainakin viisi melkein vieri vieressä. Isoja, kalliin näköisiä maastureita oli kadun varret pullollaan. Kaupungin taloista suurin osa on kuitenkin ihan hökkelin näköisiä.
Illalla tehtiin vielä kävelylenkki uimarantaa toiseen suuntaan. Sieltä löytyi ensin leirintäalueen näköinen paikka, jossa oli paljon paikallista nuorisoa ja musiikki soi. Mentiin vielä eteenpäin katsomaan yhdistettyä hotellialuetta ja golfkenttää. Se oli aivan luksusta vastapainoksi vaatimattomalle leirintäalueelle.
Koitetaan muistaa laittaa noita koordinaatteja, jos ne helpottavat paikallistamaan näitä meidän reittejä. Kiva saada kommentteja ja niiden mukana palautetta.

Keskiviikko 16.2. ja torstai 17.2. ja perjantai 18.2.






Lähdettiin tämän saman saaren länsipuolella olevaa Jolly Marinaa kohti. Tuuli oli pitkästä aikaa myötäistä ja aika pientä, eikä maininkikaan kovin suurta. Matka ei ollut pitkä, mutta välillä piti lukea karttaa tarkasti, koska välillä oli riuttaa. Ensin piti tehdä valinta kahdesta reitistä. Me valitsimme niistä vähän pitemmän, joka kiersi koko vaarallisen riutan ulkopuolelta. Jotkut muut ajoivat riutan ja saaren välistä reittiä, joka kartalla näytti aika kapealta. Mukavasti päästiin sataman edustalle ja sitten seurattiin merkittyä, ruopattua väylää sisään satamaan, joka on aikoinaan tehty ruoppaamalla joku vanha suolakuoppa. Jolly Marinan vesialue näyttää vähän mustekalalta, jonka lonkeroitten rannat ovat täynnä asuntoja, joissa useimmissa on vielä venepaikka edessä. Näyttää kovin houkuttelevalta. Perimmäisenä on Marina-alue ravintoloineen ja marketteineen. Sen lähellä on telakka alue, johon oikeastaan tulimme tutustumaan. Aiomme jättää Verden keväällä tänne Caribialle ja lähteä itse kotisuomeen kesäksi. Nyt alkaa olla aika etsiä mahdollisimman turvallinen ja edullinen telakka, johon veneen uskaltaa jättää pitkäksi aikaa. Tämä tuntuu olevan yksi mahdollinen paikka.
Täällä on erinomainen marketti, joten täydensimme ruokavarastoja.
Perjantaina etsittiin tullia vähän vaikean kautta. Ajettiin jollalla satamaan ja kyseltiin neuvoa ja käveltiin pitkähkö matka tullille, että saatiin kirjattua itsemme ulos huomista lähtöä varten. Kun olisi tiennyt, niin olisi voinut jollalla ajaa suoraan tullin laituriin. Tulipahan tehtyä edes jonkinlainen kävelylenkki. Myöhemmin käytiin vielä tankkaamassa vettä ja dieseliä Verdeen.
Aurinko laski hienosti mereen eikä pilveen niin kuin usein käy. Istuimme sitloorassa katselemassa ja näimme hienon näyn: green flashin. Juuri kun aurinko putoaa mereen, näkyy häivähdys vihreää. Tuon tapahtuman kruunasi vielä samaa näkyä katsomassa ollut mies, joka huikkasi meille suunnilleen näin: Eikös ollutkin hieno. No mutta teillehän se kuuluukin, kun veneenne on vihreä ja sen nimikin on Verde!

Lauantaista 12.2 tiistaihin 15.2.

Viihdyttiin hyvin paikallaan ihan ilman sen kummempaa ohjelmaa. Manu kävi välillä lenkillä ja yhdessä tehtiin retkiä kauppaan ja välillä vaan maihin kävelemään. Keli vaihteli jatkuvasti auringosta sateeseen ja tuulesta vähän pienempään tuuleen.
Tässä satamassa oli kaksi muutakin suomalaisvenettä. Kävimme kylässä Eclipse-veneessä ja tapasimme mukavan pariskunnan Matin ja Alin. Sen vieressä oli Nitehawk, suomalainen chartervene. Sen väki ei ollut paikalla.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Torstai 10.2. ja perjantai 11.2.





Nyt lähdettiin liikkeelle koti Antiguaa. Tuuli oli vieläkin ennusteitten mukaan lähes vastaista ja maininki kohtalaisen korkeaa, mutta kun seuraavat päivät näyttivät vielä huonommilta, nostettiin ankkuri heti pimeän poistuessa.
Matka oli aika keikkuva ja osin märkä. Maininki oli välillä ainakin 3m korkea ja kun sekin tuli melkein vastaisesta suunnasta niin aaltoja pärski sitlooraan. Joitain kastellen meidät kokonaan ja toisia vain pärskien aurinkolaseille, joita sitten aika ahkerasti puhdistettiin, että nähtiinkin jotakin. Vaikka ilma on nyt selvästi viileämpää kuin eteläisemmillä saarilla, ei kovin kylmä tullut vieläkään märissä ja suolalla kyllästetyissä vaatteissa. Kakkosreivillä taas mentiin ja vene kulki kuin vuoristoradassa..
Seitsemän tunnin kuluttua oltiin perillä ja laskettiin ankkuri vielä aika kovassa tuulessa Falmouth Harbouriin. Tässä isossa satamassa näyttää olevan kaikenlaisia aluksia. Varsinkin suuria huvijahteja on runsaasti. Marinan dingylaiturista käveltiin vieressä olevan English Harbourin puolelle. Näistä molemmista satamista löytyy kaikkea mitä voi etsiä. On baaria ja huvitusta, mutta myös asiallista palvelua niin veneille kuin miehistöillekin. Tullit ja muut löydettiin English Harbourin puolelta heti kun oli kysytty ohjetta neljä kertaa. Täällä oli tarkkoja virkamiehiä. Kännykkänumero ja ammattikin oli laitettava papereihin, kelpasi sentään eläkeläinen.
Perjantaina ei ajettu rantaan ollenkaan vaan ladattiin akkuja (miehistön ja kameran ja kännykän), uitiin useaan kertaan ja hyödynnettiin nettiyhteyttä joka nyt toimi, vaikkakin välillä hitaasti.

Tiistai 9.2. ja keskiviikko 10.2.

Edelleen oltiin samassa Deshaiesin lahdessa. Tuuli oli jo aika lailla rauhoittunut, eikä uusia hattu- eikä muita seikkailuja nähty. Saimme takaisin pyykit, jotka oli kylällä pesetetty. Oma sirkuksensa oli niitten levittely ja kääntely kuivumista varten. Tuuli oli kyllä ihan sopiva kuivattamiseen, mutta sateen uhka oli koko ajan päällä, joten piti olla tarkkana. Manu purki, kuivasi ja kokosi jollan perämoottorin, joka oli tehnyt lakon. Ja taas se toimi.
Keskiviikkona vuokrattiin auto ja kierrettiin Guadeloupen saarta. Kierrettiin tämän perhosenmuotoisen saaren molemmissa siivissä. Nähtiin sademetsää ja vuoristoa, vesiputouksia ja jokia, mutta myös moottoritietä liikenneruuhkineen ja kaupunkialuetta. Hyvä kokemus, sillä helposti harhautuu ajattelemaan, ettei näillä pikkusaarilla ole muuta kuin sademetsää ja pikkukyliä.
Erikoiskiitoksen ansaitsee Infopisteen nuori virkailija. Hän todella paneutui asioihin ja sai järjestettyä meille niin pyykinpesun kuin autonvuokrauksenkin. Etenkin auto oli monen puhelinsoiton takana, mutta hymyillen hän hoiti kaiken.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Torstaista 3.2. tiistaihin 8.2.

Aamulla kiersimme Pigeon saaren veneellä ja jatkoimme matkaa pohjoiseen. Tuulet temppuilivat taas villin lailla. Vain 11 mailin päästä löytyi seuraava ankkurilahti Deshaies. Maininki ei tänne pääse, mutta tuuli pyörittää aika lailla kaikkia veneitä.
Iloksemme näimme ankkuripaikalla Suomen lipun, siis suomalaisen veneen. Oli tosi mukava jutella ihan kotoisella suomella Jorman ja Riitan kanssa. Ja olemme saaneet valtavasti kokemuksen tuomaa neuvoa ja tietoa. he ovat viettäneet jo monta talvea täällä Caribialla.
Perjantaiaamuna heräsimme aikaisin ja tarkoitus oli heti lähteä kohti Antiguaa. Emme kuitenkaan lähteneet, koska minä olin kovin väsynyt ja anoin lepopäivää ja yllätys, yllätys se myönnettiin. Päätöksestä seurasi kuitenkin monta vapaapäivää. Maininki merellä kasvoi, niin kuin säätiedotus ennustikin ja me emme halunneet lähteä keikkumaan yli 3 m aaltoihin. Olemme siis levänneet ja hoitaneet käytännön asioita kuten pyykinpesetystä.
Sunnuntai-iltana tuuli nousi myös ankkuripaikalla niin että vene keikkui ja tuuli vonkui. Otimme pimeässä pois aurinko/sadekatoksen joka piti kauheaa pauketta. Seurattiin oman ja muitten veneitten ankkurin pitävyyttäkin. Onneksi kaikilla näytti kiinnitys pitävän. Ei se tuuli tainnut kuitenkaan olla kuin n. 13 m/s.
Maanantai-iltapäivänä tuuli sitten oli monta tuntia vielä kovempi. Pahimmillaan yli 20 m/s. Onneksi nyt oli valoisaa. Hyvin meidän ankkuri piti veneen paikallaan. Oikeastaan on ihmeellistä kuinka semmoinen pieni kuokka voi kestää koko veneen ja tuulen aiheuttaman paineen. Seurasimme sitloorassa istuen veneitten pyörimistä ja aaltojen pikkuhiljaa kasvamista.
Näimme myös kuinka pikkuasiasta voi tulla iso ja vakava. Eräältä naapuriveneen rouvalta vei tuuli hatun ja mies lähti sitä jollalla hakemaan. Tuuli ja aalto oli jo niin iso, että hattua ei löytynyt ja lopulta tuuli kaatoi jollan ylösalaisin. Mies ja muuta tavaraa putosi veteen. Toisesta veneestä lähti pariskunta jollalla apuun ja sai lopulta merelle karkaavan jollan kiinni, muttei käännettyä oikeinpäin. Hinasivat sen kuitenkin yhden veneen luo ja kiinnittivät siihen. Itse hatunhakija ui turvaan veneelle, mutta ei kuitenkaan jaksanut omaansa vaan meni lähimpään. Lopulta siis kaikki hyvin, mutta emme tiedä mitä jollasta putosi mereen. Olikohan tarpeellista yhden hatun takia näin uhmata meren voimaa?
Saa nähdä kuinka monta päivää tässä vielä odotellaan kelien rauhoittumista.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Keskiviikko 2.2.

Aiottiin siirtyä vain saman saaren toiseen reunaan kauniille rannalle snorklailemaan, mutta se jäi haaveeksi. Ranta oli ihan täynnä purje- ja moottoriveneitä, jotka olivat ilmeisesti yöpyneet siinä, koska se ”meidän” lahti oli ihan täynnä.
Me jatkoimme matkaa Guodalupen isommalle saarelle Basse Terrelle. Sen länsipuolta purjehdimme aika pienissä tuulissa pohjoiseen päin. Matkalla ohitimme useita pieniä, suojaisia lahtia. Jäimme yöksi kuitenkin vasta Ilet Pigeon-saaren viereen Rocher de Malendure-lahteen. Sen pohjukassa oli oikea sukelluskeskus, josta moottoriveneet kuljettivat väkeä Ilet Pigeonille sukeltamaan. Hyvin suosittu saari, jossa on upeat vedenalaiset näkymät ja joka kuuluu luonnonsuojelualueeseen jonka nimi on Réserve Cousteau. Me vain snorklattiin oman ankkurilahden rantoja, josta myös löytyi oma upea vedenalainen maailma.

Maanantai 31.1. ja tiistai 1.2.




Aamulla saatiin täytettyä typötyhjät vesitankit lahden suulle olevasta isosta laiturista. Suuntasimme kohti Guodalupea, ensin sen pikkusaaria Les Saintesia. Tuuli taas vaihteli laidasta laitaan koko päivän. Matkaa oli vain 19 mailia. Tultiin Le Bourg de Saintesin satamaan tai oikeastaan ankkurilahteen, jossa oli valtavasti veneitä. Saari ja sen ympäristö oli valtavan kaunista, tosin ihan turistialuetta. Me vuokrattiin skootteri ja kuljettiin sillä muutamassa tunnissa katsellen melkein kaikki saaren tiet ja lukuisat uimarannat. Manu tietysti ajoi ja minä olin vaan kyydissä. Onneksi ei vuokrattu polkupyöriä niin kuin aiottiin, tosi mäkinen maasto olisi ollut rankka ajettava. Skoottereita olikin saarella valtavasti liikenteessä.
Mukava nähtävyys oli Napoleon museo korkealla vuorella olevassa linnoituksessa. Sieltä oli myös hienoja näköaloja lahdelle.
Tullauspaikka löydettiin vasta pitkän etsinnän jälkeen. Se oli kunnantalon takapuolella olevalla poliisiasemalla. Missään ei ollut kylttiä poliisista eikä tullauksesta. Ja nyt ei ollut kysymys meidän ranskankielen ymmärtämättömyydestä.

Perjantaista 28.1. sunnuntaihin 30.1.






Kello soi jo viideltä ja ennen valoisaa oli jo ankkuri ylhäällä. Lähdimme aikaisin, koska emme halunneet tulla seuraavaan satamaan pimeässä. Martiniquen ja Dominican välissä tuuli ja maininki oli reipasta ja vauhtikin reipasta. Jossain siellä välillä otti Manun koukkuun kala. Se oli iso ja voimakas ja jarru pärräsi melkein kokoajan tunnin verran, vaikka sitä kiristettiinkin. Lopulta kala karkasi katkaisemalla siiman, joten tarkkoja mittoja siitä meillä ei ole. Dominican saaren takana tuuli ja aalto pienenivät melkein olemattomiin ja vauhti tietysti samoin.
Aika lailla epäluuloisina jäätiin yöksi Prince Ruperts Bayhin, Portsmouthin kaupungin edustalle. Tästä saaresta oli etukäteen saatu aika negatiivista tietoa: Täällä huijataan ja ryöstetään, älä jätä venettäsi koskaan valvomatta jne. Tuntuu kuitenkin siltä, että täälläkin on moni asia muuttumassa tai jo muuttunut. Poijupojat ovat asiallisia. Tullaus sujui ystävällisesti hymyillen, kunhan ensin löysimme tullipaikan. Uusi iso laituri näyttää olevan tekeillä varmaan risteilyaluksia varten. Ei tämä tunnu yhtään turvattomammalta kuin muutkaan ankkuripaikat. Lukkoon olemme veneen ja jollan tietysti aina laittaneet, eikä ongelmia ole ollut.
Lauantaina käytiin sademetsässä Indian Riverillä. Se oli mielenkiintoinen retki, jossa opas souti venettä ja samalla kertoi kasveista ja eläimistä ja tästä Carib-intiaanien ikivanhasta asuinalueesta.
Iltapäivällä saatiin pitkästä aikaa ihan toimiva nettiyhteys Big Papan baarissa. Oli hyvä saada taas asioita hoidettua. Big Papa itse on varsinainen persoona ja hänen jollalaiturissaan jollat pysyivät hyvin tallessa.
Sunnuntaina tehtiin reipas muutaman tunnin vaellus ihan ilman opasta Cabrits National Parkkiin.
Ensin katseltiin Fort Shirleyn linnoituksen jyhkeitä rakennuksia. Sitten lähdettiin kiipeämään polkua ylöspäin kohti West Cabritsia. Nousu oli aika jyrkkä ja polku kivinen ja ylhäältä löysimme ison tykin yksinään 179 metriä vedenpinnasta. Ihailimme maisemia niin merelle kuin saarellekin päin. Kyllä tämä retki kävi kuntoilusta.