Täällä on Napoleon aikoinaan ollut karkotettuna. Saarella on vielä jäljellä paljon häneen liittyviä rakennuksia ja muistomerkkejä.
Maisemia St Helenalta |
Maanantaina 3. päivä oltiin valmiita lähtemään seuraavalle pikkusaarelle eli Ascensionille.
Heti liikkeelle lähdön jälkeen nähtiin monta isoa valashaita. Näitä lähes 10 metriä pitkiä haita on täällä saaren ympäristössä aika paljon. Ne uivat usein niin että pinnan yläpuolella näkyy pyrstö, selkäevä ja usein pääkin. Niitä on hieno seurata veneen vieressä.
Se mitä valashaista näkyy |
Nyt lähestymme päiväntasaajaa. Sen huomaa ainakin siitä että lämpötila nousee koko ajan. Päivällä lähestytään 30 astetta ja yöllä on vain vähän viileämpää.
Matka meni mukavasti kunnes rikistä katkesi välivantti. Että riki ei olisi rasittunut nyt liikaa, pudotimme heti isonpurjeen alas ja jatkoimme matkaa pelkällä etupurjeella ja tarvittaessa autettiin moottorilla.
Maisema Ascensioniltä |
Vanha, hylätty avaruuskeskus 60 ja 70 luvuilta. Mukana Satu Melinan miehistöstä |
Neuvottelu rigin korjauksesta |
Ascensionin karua maisemaa |
Perillä Ascensionin ankkuripaikalla (07ast55,1in S 014.ast 4,9min W) oltiin maanantaina 10. päivänä. Tämä osoittautui olemaan hyvin erikoinen saari.
Se on pieni tulivuorisaari, jossa asuu vain tuhatkunta asukasta pysyvästi. Siellä on sekä brittiläinen että amerikkalainen armeijan tukikohta, joiden vuoksi turvallisuus pitää olla taattu. Saari tietoliikenteen keskus keskellä Atlanttia. Saari on suurimmaksi osaksi hyvin karua. Vain Green Mountain National Park on vihreä. Sinne on kauan sitten istutettu puita ja pensaita keräämään pilviä saaren päälle ja tuomaan kosteutta sateen muodossa. Kävimme siellä auto- ja kävelylenkillä nauttimassa maisemista ja ainutlaatuisista kasveista.
Ascensionille tulijan pitää anoa lupa etukäteen. Me emme olleet sitä anoneet, kun emme tienneet asiasta, eivätkä edes St Helenan saaren viranomaiset olleet sanoneet asiasta mitään. Meille sanottiin Ascesionilla ensin, että pitää lähteä heti pois. Saimme kuitenkin sitten luvan olla kolme päivää, kun kerroimme että meillä on ongelma rikin kanssa.
Melinan miesten, Ilkan ja Antin hyvällä avustuksella löysimme pajan joka korjasi tuon rikkoutuneen välivantin. Saarella on paljon tietoliikenteeseen liittyviä asioita ja siis myöskin antenneja, joita tämän pajan henkilökunta ilmeisesti piti yllä. Palkkioksi heille riitti viemämme kylmät kaljat. Ilkka kiipesi vielä mastoon kiinnittämään korjatun vantin joka yhteisvoimin kiristettiin.
Täällä löytyi laituri, johon jollan saattoi sitoa kiinni ja jättää odottamaan. Toinen köysi kiinnitettiin jollan perästä usean metrin päässä olleeseen poijuun koska aallot velloivat edestakaisin ja nousivat ylös ja alas. Ei ollut helppo kulkea tähänkään laituriin.
Kun viimeisen kerran oltiin lähdössä jollalla veneelle päin, Manu laski laiturille paketin, jossa oli 9 litraa ostovettä pulloissa. Sillä aikaa kun hän itse kiipesi jollaan tuli valtava aalto joka kasteli yli polvien laiturilla seisovan Tarjan. Samalla se sieppasi mukaansa pullopaketin. Emme nähneet sitä missään ja totesimme ostoveden menetetyksi. Onni onnettomuudessa oli, että Melinan väkeä tuli omalla jollallaan pian meidän perässä. He näkivät paketin kellumassa vähän matkan päässä, ottivat kyytiin ja toivat meille.
Torstaina 13. helmikuuta suunnattiin eteenpäin kohti Fernando de Noronhan (3ast 50min S, 32ast24 min W ), Brasiliaan kuuluvaa saarta.
Matkalla rikin välivantin korjaus ei kestänyt. Manu sitoi bardunan korvaamaan puuttuvan välivantin ja näin pääsimme purjehtimaan eteenpäin lähes normaalia vauhtia. Melinalta saimme lainaksi 60 litraa polttoainetta varmistamaan perille pääsymme.
Purjehdimme lähes koko matkan ja saavuimme Fernandolle lauantaina 22. päivänä.
Tämä pieni saari osoittautui heti ensimmäisen päivänä olemaan kallis. Satamamaksun vuorokausihinnaksi tuli euroiksi muutettuna noin 100, mikä on moninkertainen yleiseen tasoon verrattuna. Suihkuista ei ollut tietoakaan, mutta jollalaituri oli erinomainen verrattuna edellisiin saariin. Wifiyhteys piti olla ilmainen ja kaikkien vapaasti käytettävissä, mutta kertaakaan emme saaneet sitä toimimaan kunnolla. Siksi tähänkään blogiin ei tule yhtään kuvaa, kun se lähetetään SSB-radion kautta.
Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita, mutta harvat osasivat englantia. Melkein kaikki turistit olivatkin Brasilian mantereelta tulleita rantalomalaisia.
Pienessä saaressa tiekilometrejä ei paljon ollut. Päätiet olivat päällystettyjä, mutta pienemmät oikein huonossa kunnossa, kuoppaisia ja kivikkoisia. Mutta suurin osa autoista olikin ns. rantakirppuja ja nehän sopivat maastossa ajoonkin. Mekin vuokrasimme sellaisen. Sillä oli mukava ajella ja katsella ympäristöä. Ja se helpotti paljon kauppatavaroiden ja dieselin kuljetusta veneeseen.
Manu rantakirpussa |
Tiistaina, 25. päivä lähdimme siis kohti French Guianaa. Tämä väli saattaa kestää parikin viikkoa koska päiväntasaajan tienoilla tuulet ovat usein hyvin pieniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti