9.1. - 2.2.2014 Afrikasta Atlantille

”Joululoma”  kotona oli aika lyhyt ja kiireinen mutta oikein mukava.

Torstaina 9. päivänä lennettiin Cape Townin lentokentälle ja sieltä ajettiin taksilla False Bayhin, jossa Verde odotti meitä hyvässä kunnossa. Sitä olivat valvoneet ja hoitaneet Melinan ja Fridan väet. Ilkka ja Elina olivat jopa  laittaneet lisää ilmaa liian laihan näköisiin  lepuuttajiin. Kiitos siitä heille.

Koska keli tulisi olemaan suotuisa Cape of Good  Hopen eli Hyvän Toivon Niemen kiertämiseen, päätimme lähteä eteenpäin niin pian kuin mahdollista.

Ensin piti kuitenkin kirjautua ulos Etelä-Afrikasta. Sen piti olla nopea juttu, mutta ihan niin ei käynyt.  Ajoimme junalla Cape Towniin   ja otimme asemalta taksin koska ajattelimme , että selviämme nopeammin passitoimistoon ja tulliin. Isossa kaupungissa  etäisyydet  ovat pitkiä eikä paikkoja ole helppo löytääkään. Ensimmäinen taksi vei meitä ihan väärään suuntaan. Otimme toisen taksin, joka kyllä meni oikeaan suuntaan mutta jätti meidät paikkaan, josta passitoimisto oli muuttanut pois jo lähes vuosi sitten. Päätimme kävellä eteenpäin. Kysyessämme tietä saimme monia vastauksia, tosin kaikki erilaisia. Paljon turhan kävelyn jälkeen löytyi oikea paikka ja saimme passeihimme leimat. Nyt otettiin vielä yksi taksi joka  vei meidät ihan oikeaan paikkaan, eli tulliin. Taksiajelut ovat onneksi täällä halpoja, mutta  monet kuljettajat eivät tunne kaupunkia eivätkä osaa lukea karttaa. 

Sitten ajettiin taas junalla False Bayhin väsyneinä mutta onnellisina. Vielä piti käydä ruokaostoksilla ja polttoainetankkauksella ja lauantaina iltapäivällä  Verde irtosi laiturista.

Hyvän Toivon Niemessä on usein kovat tuulet ja ankara aallokko. Meille keli oli kuitenkin lempeä. Tuuli ja aalto olivat pieniä  ja meillä oli hyvä mahdollisuus ihailla niemen jyrkkiä seiniä ja karua kauneutta. Puolen yön tienoissa ohitettiin Cape Town, nyt meren puolelta ja jatkettiin matkaa ylös Etelä-Afrikan länsirannikkoa,   kohti  Namibiaa.

Matkalla nähtiin monenlaisia eläimiä. Lokkeja ja muita merilintuja oli aivan valtavia määriä ja  tietysti myös delfiinejä. Uusi tuttavuus meille oli Afrikan hylje, joita meressä killui ja leikitteli  erittäin paljon. Myöhemmin kuulimme, että niitä on Namibian rannikolla kaksi miljoonaa yksilöä. Tuuli oli useina päivinä hyvin pientä, joten ajettiin paljon moottorilla.

 Perjantaina 17.1. tultiin Walvis Bayn satamaan (22.57,7S  014 29,0E), johon Melina oli tullut jo edellispäivänä ja tarjosi meille heti tuloiltana upean illallisen. Satama alueella oli myös runsaasti hylkeitä, jotka uiskentelivat veneen ympärillä ja kerjäsivät kovaäänisesti ruokaa. Alueella oli myös tuhansittain flamingoja, joista osa oleili aivan clubitalon edessä olevalla hiekkarannalla.

Melina-veneen Ilkan, Antin ja Sadun kanssa käytiin sunnuntaina autoajelulla. Näimme Walvis Bayn pikkukaupungin lisäksi isomman Swakopmundin kaupungin, joka on moderni ja tasokas hieno kaupunki, asuintalot olivat siistejä ja enimmäkseen uusia. Suurin osa on varmaankin luxus huviloita.  Matkalla tutustuttiin myös maaseutuun. Hiekkadyynejä oli kilometrikaupalla. Joissain niistä oli poikia laskemassa rinnettä laudalla kuin lumirinteessä ikään. Kun mentiin sisämaahan päin, oli tien molemmilla puolilla kuivaa autiomaata jossa kasvoi tuskin mitään. Sitä mukaa kun maasto nousi, lisääntyi kosteuden mukana myös kasvillisuus.  Joissain kohdin näimme isoja laumoja villieläimiä kuten useamman kokoisia gaselleja, strutseja ja monia muita joita emme osanneet nimetä. Välillä eläimet juoksivat tien yli hurjaa vauhtia ikään kuin jokin olisi ajanut niitä takaa. Olimme pettyneitä kun perässä ei tullutkaan leijonaa tai muuta petoa. Autolla väistettiin eläimiä, joilla oli tietenkin etuajo-oikeus.  Isoja karjatilojakin  oli  matkan varrella useita. Tie kulki niitten läpi. Tilat oli aidattu ja aina välillä tuli vastaan  portti joka piti käydä avaamassa  ja sulkemassa. Taas piti väistää tielläkin olevia lehmiä ja hevosia.

Namibian vierailusta tuli kovin lyhyt. Maa oli ihan mukava, rauhallisen ja ystävällisen tuntuinen, mutta meidän rupesi silti tekemään mieli eteenpäin. Maanantaina 20. päivänä kävimme kirjaamassa itsemme ulos. Passitoimiston virkailija hymyili iloisesti, kun näki Manun passissa nimen Mauno. Sanoi, että se on tuttu nimi Namibiassakin. Hän tunnisti myös Tarjan toisen nimen eli Kyllikin. Suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat jättäneet meidän nimiämme perinnöksi afrikkalaisille. Tietysti Suomi tunnetaan täällä myös siitä että Ahtisaari on ollut  voimakkaasti mukana  Namibian kehityksessä.

Saman tien maanantaina illansuussa lähdettiin sitten merelle kohti St Helenan saarta. Matka on ainakin 10 päivän pituinen.

Ensimmäisinä päivinä tuuli oli niin pientä että ajettiin aika paljon moottorilla. Pikkuhiljaa tuuli lisääntyi ja päästiin oikein purjehtimaan, vaikkakin ensin aika hitaasti. Keli oli taas vaihtelevaa, tuuli vaihtoi suuntaa ja voimakkuutta. Voimakkaimmillaan tuulet olivat yleensä illalla ja yöllä. Aalto oli usein aika suurta ja keikutteli venettä epämukavasti, mutta välillä etenimme todella leppoisissa oloissa ja nautimme olostamme. Ilma lämpeni  päivä päivältä. Enää ei tarvittu tuulipukuja eikä fleesejä  muuta kuin joskus harvoin yöllä. Lähestyimme päiväntasaajaa ja pääsimme eroon Afrikan rannikon kylmistä merivirroista. Pian pitää taas opetella kestämään kuumuutta.

Olimme aika yksin ulapalla. Laivoja näimme vain muutaman ja nekin yleensä kaukaa tai peräti vain tutkan näytöllä. Purjeveneitä ei matkalla nähty yhtään.

Perjantaina 31. tammikuuta  saavuttiin aamulla St Helenan saarelle, joka on kaunis, siisti ja eritäin ystävällinen paikka. Täällä on vähän asukkaita ja näyttää siltä että he melkein kaikki tuntevat toisensa ja hymyilevät ja tervehtivät myös turisteja. Kävimme lauantaina luontokävelyllä saaren yläosassa. Korkein kohta,  jossa kävimme oli n. 800m. Näimme todella kauniita maisemia ja monia kasveja joita ei muualla olekaan kuin tällä saarella.