Vietimme Bora-Boralla vielä muutaman päivän vaihdellen ankkuripaikkaa. Perjantaina lähdettiin kohti länttä. Otettiin suunta suoraan Tongatapulle (21. 7,9S 175. 9,8W ). Matka on pitkä, noin 1360 mailia eli ainakin 11 päivää. Alkumatkasta oli mukavat kelit. Tuuli oli suurimmillaan 9 m/s ja ihan tuuletonta oli hyvin vähän, joten moottorikin sai levätä melkein koko ajan. Oikein nautimme leppoisasta menosta ja ihan ”omasta” merestä, yhtään laivaa kun ei ollut näköpiirissä. Kuutamo teki öistäkin kauniita ja lähes valoisia ja siitä huolimatta Linnunrata näkyi taivaalla hienosti. Alkumatkan myötätuuli muuttui matkan varrella vastaiseksi, toisin kuin ennusteet lupasivat. Keikutus oli välillä aikamoista, kun maininki oli isohko ja aaltokin jonkinmoinen eri suunnasta.
Päätimme kuitenkin pysähtyä matkan varrella olevalle pienelle Aitutakin saarelle (18. 51S 159.48W). Osuimme tähän saaren kohdalle sopivasti vähän ennen korkeaa vettä, joka oli hyvä aika sisäänajoon. Se oli kyllä kovin jännittävää, koska väylä on tehty ruoppaamalla, ja syvyys oli juuri ja juuri tarpeeksi syvä Verdelle. Manu ajoi ja Tarja oli keulassa tähystämässä. Siitä huolimatta köli otti hiekkapohjaan muutaman kerran, mutta se vain hidasti vauhtia, ei pysäyttänyt sitä. Ankkuripaikka löytyi helposti, siellä kun oli jo kaksi venettä. Ankkuri laskettiin kyllä kolme kertaa, ennen kuin saatiin se pitämään. Ankkurialueella oli kova virtaus ja kokoajan samansuuntainen, vaikka tuulensuunta vaihtui välillä taakse, vene pysyi silti samassa suunnassa. Keulasta laskettiin lopuksi kaksi ankkuria, koska pito tuntui vieläkin epävarmalta. Yhdellä veneistä oli 3 ankkuria, kaksi eteen ja yksi taakse. Kapteeni on n. 70-vuotias ranskalainen yksinpurjehtija.
Polkupyörä on hyväkulkuväline kun haluaa tutustua lähemmin saareen. Aitutaki on sen verran pieni saari, että täällä ei ole kovin paljon autoja, mutta sitä enemmän mopoja. Mopomummujen runsas lukumäärä tuntuu suomalaisesta yllättävältä. Eräskin iäkäs pariskunta ajoi mopolla tyylikkäästi, mummu ohjasi ja pappa istui takana kävelykeppi kainalossa. Eli minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa.
Saarelle tunnusomaisia ovat monet talorauniot, jotka myrskytuulet ovat tuhonneet. Osassa oli jäljellä vain perustukset ja monista puuttui katto tai olivat muuten tuhoutuneet. Myös asumattomia taloja on paljon, mutta ne missä asutaan pidetään siistissä kunnossa ja pihat ovat hyvin hoidettuja. Pyöräretken aikana huomasimme myös kuinka ystävällisiä paikalliset ihmiset ovat. Jos pysähdyimme välillä lukemaan karttaa niin pian joku auto, mopo tai jalankulkija tuli kysymään tarvitsemmeko apua. Kyllä sitä joskus tarvittiinkin, koska teidenristeyksissä ei ole mitään viitoituksia. Suomalaisesta myös erikoinen tapa täällä Polynesiassa on se, että omaiset haudataan omaan pihaan ja paikalle rakennetaan iso muistolaatta ja usein myös katos. Laatalla on yleensä runsaasti kukkia ja hautapaikat ovat hyvin hoidettuja. Hautamuistomerkkejä on myös aivan teiden varsilla.
Turismi on varmaan tämänkin saaren pääelinkeino.
Tämän saari myy itseään paljon sillä, että tämä on unelmien paikka viettää häät tai tulla tänne häämatkalle. Täällä on tarjolla valmiita ohjelmia ja hienot puitteet viettää ikimuistoinen häämatka. Tapasimme yllättäen yhden suomalaismiehenkin, joka oli juuri vihitty täällä romanttisella pikku saarella, jonka nimi on One Foot Island.
Toki täälläkin laguuni on kaunis ja puhdasvetinen. On tarjolla monenlaista snorklaus- ja kalastusmatkaa opastettuina. Niihin saattaa sisältyä piknikki riutalla olevissa pikku saarissa eli motuissa. Hotellit ja ravintolat tarjoavat paitsi ruokaa ja juomaa, niin myös erilaisia tanssiesityksiä.
Perjantaita vasten yöllä alkoi ”sadekausi”. Koko perjantainkin satoi ja yöksi luvattiin kovia tuulia. Enää ei ole edes kuuma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti