3.2. - 25.2.2014 St Helenalta Ascensionin kautta Fernando de Noronhalle

Lyhyt tuli myös vierailusta St Helenalla (15ast 55,3min S   005ast 43,3min W). Lähes kaikki asiat muistamme positiivisina, mutta jotain kuitenkin puuttui. Sellaista jollalaituria ei ollut ollenkaan johon jollan olisi voinut jättää. Asiaa korjasi kyllä "Ferry Boat" eli pieni moottorivene joka kuljetti ihmisiä ja tavaraa veneitten ja sataman väliä. Se kuitenkin jätti asiakkaansa satamassa paikkaan, jossa aalto välillä nousi ja laski ainakin metrin verran. Siirtymiseen piti keskittyä, että pääsi rantaan ilman kommelluksia.
Täällä on Napoleon aikoinaan ollut karkotettuna. Saarella on vielä jäljellä paljon häneen liittyviä rakennuksia ja muistomerkkejä.

Maisemia St Helenalta

Saarella käy parin viikon välein St Helena niminen alus, joka tuo mukanaan elintarvikkeita kauppoihin ja muita tarvittavia tavaroita. Myös turisteille laiva on ainoa kulkuväline siihen asti kun saaren lentokenttä valmistuu parin vuoden päästä. Sama alus käy myös Ascensionilla.

Maanantaina 3. päivä oltiin valmiita lähtemään seuraavalle pikkusaarelle eli Ascensionille.
Heti liikkeelle lähdön jälkeen nähtiin monta isoa valashaita. Näitä lähes 10 metriä pitkiä haita on täällä saaren ympäristössä aika paljon. Ne uivat usein niin että pinnan yläpuolella näkyy pyrstö, selkäevä ja usein pääkin. Niitä on hieno seurata veneen vieressä.

Se mitä valashaista näkyy

Tuuli oli koko matkan aika pieni ja aalto oli usein vähän turhan suurta. Välillä jouduttiin käyttämään moottoria, etteivät purjeet olisi läpsyneet.
Nyt lähestymme päiväntasaajaa. Sen huomaa ainakin siitä että lämpötila nousee koko ajan. Päivällä lähestytään 30 astetta ja yöllä on vain vähän viileämpää.
Matka meni mukavasti kunnes rikistä katkesi välivantti.    Että riki ei olisi rasittunut nyt liikaa, pudotimme heti isonpurjeen alas ja jatkoimme matkaa pelkällä etupurjeella ja tarvittaessa autettiin moottorilla.

Maisema Ascensioniltä

Vanha, hylätty avaruuskeskus 60 ja  70 luvuilta.
Mukana Satu Melinan miehistöstä

Neuvottelu rigin korjauksesta

Ascensionin karua maisemaa

Perillä Ascensionin ankkuripaikalla (07ast55,1in S   014.ast 4,9min W) oltiin maanantaina 10. päivänä. Tämä osoittautui olemaan hyvin erikoinen saari.   
Se on pieni tulivuorisaari, jossa asuu vain tuhatkunta asukasta pysyvästi. Siellä on sekä brittiläinen että amerikkalainen armeijan tukikohta, joiden vuoksi turvallisuus pitää olla taattu. Saari tietoliikenteen keskus keskellä Atlanttia. Saari on suurimmaksi osaksi hyvin karua. Vain Green Mountain National Park on vihreä. Sinne on kauan sitten istutettu puita ja pensaita keräämään pilviä saaren päälle ja tuomaan kosteutta sateen muodossa. Kävimme siellä auto- ja kävelylenkillä nauttimassa maisemista ja ainutlaatuisista kasveista.
Ascensionille tulijan pitää anoa lupa etukäteen. Me emme olleet sitä anoneet, kun emme tienneet asiasta, eivätkä edes St Helenan saaren  viranomaiset olleet sanoneet asiasta mitään. Meille sanottiin Ascesionilla  ensin, että pitää lähteä heti pois. Saimme kuitenkin sitten luvan olla kolme päivää, kun kerroimme että meillä on ongelma rikin kanssa.
Melinan miesten, Ilkan ja Antin hyvällä avustuksella löysimme pajan joka korjasi tuon rikkoutuneen välivantin. Saarella on paljon tietoliikenteeseen liittyviä asioita ja siis myöskin antenneja, joita tämän pajan henkilökunta ilmeisesti piti yllä. Palkkioksi heille riitti viemämme kylmät kaljat. Ilkka kiipesi vielä mastoon kiinnittämään korjatun vantin joka yhteisvoimin kiristettiin.
Täällä löytyi laituri, johon jollan saattoi sitoa kiinni ja jättää odottamaan. Toinen köysi kiinnitettiin jollan perästä usean metrin päässä olleeseen poijuun koska aallot velloivat edestakaisin ja nousivat ylös ja alas. Ei ollut helppo kulkea tähänkään laituriin.
Kun viimeisen kerran oltiin lähdössä jollalla veneelle päin, Manu laski laiturille  paketin, jossa oli 9 litraa ostovettä pulloissa. Sillä aikaa kun hän itse kiipesi jollaan tuli valtava aalto joka kasteli yli polvien laiturilla seisovan Tarjan. Samalla se  sieppasi mukaansa pullopaketin. Emme nähneet sitä missään ja totesimme ostoveden menetetyksi. Onni onnettomuudessa oli, että Melinan väkeä tuli omalla jollallaan pian meidän perässä. He näkivät paketin kellumassa vähän matkan päässä, ottivat kyytiin ja toivat meille.

Torstaina 13. helmikuuta suunnattiin eteenpäin kohti Fernando de Noronhan (3ast 50min S,  32ast24 min W ),  Brasiliaan kuuluvaa saarta.
Matkalla rikin välivantin korjaus ei kestänyt. Manu sitoi bardunan korvaamaan puuttuvan  välivantin ja näin pääsimme purjehtimaan eteenpäin lähes normaalia vauhtia. Melinalta saimme lainaksi 60 litraa polttoainetta varmistamaan perille pääsymme.
Purjehdimme lähes koko matkan ja saavuimme Fernandolle  lauantaina 22. päivänä.

Tämä pieni saari osoittautui heti ensimmäisen päivänä olemaan kallis. Satamamaksun  vuorokausihinnaksi tuli euroiksi muutettuna noin 100, mikä on moninkertainen yleiseen tasoon verrattuna. Suihkuista ei ollut tietoakaan, mutta jollalaituri oli erinomainen verrattuna edellisiin saariin. Wifiyhteys piti olla ilmainen ja kaikkien vapaasti käytettävissä, mutta kertaakaan emme saaneet sitä toimimaan kunnolla. Siksi tähänkään blogiin ei tule yhtään kuvaa, kun se lähetetään SSB-radion kautta.
Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita, mutta harvat osasivat englantia. Melkein kaikki turistit olivatkin Brasilian mantereelta tulleita rantalomalaisia.
Pienessä saaressa tiekilometrejä ei paljon ollut. Päätiet olivat päällystettyjä, mutta pienemmät oikein huonossa kunnossa, kuoppaisia ja kivikkoisia. Mutta suurin osa autoista olikin ns. rantakirppuja ja nehän sopivat maastossa ajoonkin. Mekin vuokrasimme sellaisen. Sillä oli mukava ajella ja katsella ympäristöä. Ja se helpotti paljon kauppatavaroiden ja dieselin kuljetusta veneeseen.

Manu rantakirpussa

Naapurin miesten asiantuntemuksella ja sitkeydellä ja Melinan hyvillä varaosilla saatiin riki sellaiseen kuntoon että uskalletaan taas lähteä purjehtimaan. Kiitos siitä Ilkalle ja Antille.
Tiistaina, 25. päivä lähdimme siis kohti French Guianaa. Tämä väli saattaa kestää parikin viikkoa koska päiväntasaajan tienoilla tuulet ovat usein hyvin pieniä.

9.1. - 2.2.2014 Afrikasta Atlantille

”Joululoma”  kotona oli aika lyhyt ja kiireinen mutta oikein mukava.

Torstaina 9. päivänä lennettiin Cape Townin lentokentälle ja sieltä ajettiin taksilla False Bayhin, jossa Verde odotti meitä hyvässä kunnossa. Sitä olivat valvoneet ja hoitaneet Melinan ja Fridan väet. Ilkka ja Elina olivat jopa  laittaneet lisää ilmaa liian laihan näköisiin  lepuuttajiin. Kiitos siitä heille.

Koska keli tulisi olemaan suotuisa Cape of Good  Hopen eli Hyvän Toivon Niemen kiertämiseen, päätimme lähteä eteenpäin niin pian kuin mahdollista.

Ensin piti kuitenkin kirjautua ulos Etelä-Afrikasta. Sen piti olla nopea juttu, mutta ihan niin ei käynyt.  Ajoimme junalla Cape Towniin   ja otimme asemalta taksin koska ajattelimme , että selviämme nopeammin passitoimistoon ja tulliin. Isossa kaupungissa  etäisyydet  ovat pitkiä eikä paikkoja ole helppo löytääkään. Ensimmäinen taksi vei meitä ihan väärään suuntaan. Otimme toisen taksin, joka kyllä meni oikeaan suuntaan mutta jätti meidät paikkaan, josta passitoimisto oli muuttanut pois jo lähes vuosi sitten. Päätimme kävellä eteenpäin. Kysyessämme tietä saimme monia vastauksia, tosin kaikki erilaisia. Paljon turhan kävelyn jälkeen löytyi oikea paikka ja saimme passeihimme leimat. Nyt otettiin vielä yksi taksi joka  vei meidät ihan oikeaan paikkaan, eli tulliin. Taksiajelut ovat onneksi täällä halpoja, mutta  monet kuljettajat eivät tunne kaupunkia eivätkä osaa lukea karttaa. 

Sitten ajettiin taas junalla False Bayhin väsyneinä mutta onnellisina. Vielä piti käydä ruokaostoksilla ja polttoainetankkauksella ja lauantaina iltapäivällä  Verde irtosi laiturista.

Hyvän Toivon Niemessä on usein kovat tuulet ja ankara aallokko. Meille keli oli kuitenkin lempeä. Tuuli ja aalto olivat pieniä  ja meillä oli hyvä mahdollisuus ihailla niemen jyrkkiä seiniä ja karua kauneutta. Puolen yön tienoissa ohitettiin Cape Town, nyt meren puolelta ja jatkettiin matkaa ylös Etelä-Afrikan länsirannikkoa,   kohti  Namibiaa.

Matkalla nähtiin monenlaisia eläimiä. Lokkeja ja muita merilintuja oli aivan valtavia määriä ja  tietysti myös delfiinejä. Uusi tuttavuus meille oli Afrikan hylje, joita meressä killui ja leikitteli  erittäin paljon. Myöhemmin kuulimme, että niitä on Namibian rannikolla kaksi miljoonaa yksilöä. Tuuli oli useina päivinä hyvin pientä, joten ajettiin paljon moottorilla.

 Perjantaina 17.1. tultiin Walvis Bayn satamaan (22.57,7S  014 29,0E), johon Melina oli tullut jo edellispäivänä ja tarjosi meille heti tuloiltana upean illallisen. Satama alueella oli myös runsaasti hylkeitä, jotka uiskentelivat veneen ympärillä ja kerjäsivät kovaäänisesti ruokaa. Alueella oli myös tuhansittain flamingoja, joista osa oleili aivan clubitalon edessä olevalla hiekkarannalla.

Melina-veneen Ilkan, Antin ja Sadun kanssa käytiin sunnuntaina autoajelulla. Näimme Walvis Bayn pikkukaupungin lisäksi isomman Swakopmundin kaupungin, joka on moderni ja tasokas hieno kaupunki, asuintalot olivat siistejä ja enimmäkseen uusia. Suurin osa on varmaankin luxus huviloita.  Matkalla tutustuttiin myös maaseutuun. Hiekkadyynejä oli kilometrikaupalla. Joissain niistä oli poikia laskemassa rinnettä laudalla kuin lumirinteessä ikään. Kun mentiin sisämaahan päin, oli tien molemmilla puolilla kuivaa autiomaata jossa kasvoi tuskin mitään. Sitä mukaa kun maasto nousi, lisääntyi kosteuden mukana myös kasvillisuus.  Joissain kohdin näimme isoja laumoja villieläimiä kuten useamman kokoisia gaselleja, strutseja ja monia muita joita emme osanneet nimetä. Välillä eläimet juoksivat tien yli hurjaa vauhtia ikään kuin jokin olisi ajanut niitä takaa. Olimme pettyneitä kun perässä ei tullutkaan leijonaa tai muuta petoa. Autolla väistettiin eläimiä, joilla oli tietenkin etuajo-oikeus.  Isoja karjatilojakin  oli  matkan varrella useita. Tie kulki niitten läpi. Tilat oli aidattu ja aina välillä tuli vastaan  portti joka piti käydä avaamassa  ja sulkemassa. Taas piti väistää tielläkin olevia lehmiä ja hevosia.

Namibian vierailusta tuli kovin lyhyt. Maa oli ihan mukava, rauhallisen ja ystävällisen tuntuinen, mutta meidän rupesi silti tekemään mieli eteenpäin. Maanantaina 20. päivänä kävimme kirjaamassa itsemme ulos. Passitoimiston virkailija hymyili iloisesti, kun näki Manun passissa nimen Mauno. Sanoi, että se on tuttu nimi Namibiassakin. Hän tunnisti myös Tarjan toisen nimen eli Kyllikin. Suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat jättäneet meidän nimiämme perinnöksi afrikkalaisille. Tietysti Suomi tunnetaan täällä myös siitä että Ahtisaari on ollut  voimakkaasti mukana  Namibian kehityksessä.

Saman tien maanantaina illansuussa lähdettiin sitten merelle kohti St Helenan saarta. Matka on ainakin 10 päivän pituinen.

Ensimmäisinä päivinä tuuli oli niin pientä että ajettiin aika paljon moottorilla. Pikkuhiljaa tuuli lisääntyi ja päästiin oikein purjehtimaan, vaikkakin ensin aika hitaasti. Keli oli taas vaihtelevaa, tuuli vaihtoi suuntaa ja voimakkuutta. Voimakkaimmillaan tuulet olivat yleensä illalla ja yöllä. Aalto oli usein aika suurta ja keikutteli venettä epämukavasti, mutta välillä etenimme todella leppoisissa oloissa ja nautimme olostamme. Ilma lämpeni  päivä päivältä. Enää ei tarvittu tuulipukuja eikä fleesejä  muuta kuin joskus harvoin yöllä. Lähestyimme päiväntasaajaa ja pääsimme eroon Afrikan rannikon kylmistä merivirroista. Pian pitää taas opetella kestämään kuumuutta.

Olimme aika yksin ulapalla. Laivoja näimme vain muutaman ja nekin yleensä kaukaa tai peräti vain tutkan näytöllä. Purjeveneitä ei matkalla nähty yhtään.

Perjantaina 31. tammikuuta  saavuttiin aamulla St Helenan saarelle, joka on kaunis, siisti ja eritäin ystävällinen paikka. Täällä on vähän asukkaita ja näyttää siltä että he melkein kaikki tuntevat toisensa ja hymyilevät ja tervehtivät myös turisteja. Kävimme lauantaina luontokävelyllä saaren yläosassa. Korkein kohta,  jossa kävimme oli n. 800m. Näimme todella kauniita maisemia ja monia kasveja joita ei muualla olekaan kuin tällä saarella.