Tiistaista 25.1. torstaihin 27.1.

Aamulla nostettiin kuitenkin ankkuri ja suunnattiin Fort de Francen lahdelle. Tuuli oli taas puuskaista ja haki suuntaansa. Kun käännyimme itään päin se oli kohta ihan vastaista ja silloin laskimme purjeet ja ajoimme koneella. Emme aikoneetkaan mennä Fort de Fransin valtavaan kaupunkiin vaan suuntasimme pieneen Trois Islets satamaan ja ankkuripaikkaan. Ankkurointikohta piti valita tarkasti, koska ympärillä oli paljon matalikkoja. Tässä paikassa emme käyneet edes maissa, osittain sen vuoksi, että matkaa rantaan oli aika lailla ja tuulta vähän liikaa meidän pikku jollalle ja sen moottorille. Hyvin ne ovat kuitenkin meitä tähän asti palvelleet.
Keskiviikkona lähdettiin valtavan Fort de Francen lahden poikki kohti luodetta ja myöhemmin pohjoista. Keli oli hyvin vaihtelevaa, koska ajettiin lähellä tämän korkean Martiniquen saaren suojan puoleista rantaa: usein satoi ja välillä aurinko paistoi, tuuli oli välillä 12 m/s ja välillä lähes nolla. Katselimme maisemia aina kun sade ei sitä estänyt.
Tulimme Saint Pierren kaupunkiin, ankkuroiduimme ihan kaupungin edustalle. Ihmiset täällä tuntuvat kovin ystävällisiltä. Hankalaa joskus on se, että meidän ranskankielentaito loppuu heti alkuunsa.
Tämä kaupunki on kuulemma ollut ranskalaisen Caribian kaupallinen-, kulttuuri- ja sosiaalinen keskus, ennenkuin tulivuori St Pelen purkautuminen tuhosi sen asukkaineen kokonaan vuonna 1902. Kaupunki on nyt rakennettu uudelleen , vaikkakin se on edelleen pienempi ja vähemmän merkityksellinen kuin aikoinaan.
Torstai viihdyttiin vielä Saint Pierressä tutustuen kaupunkiin ja sen ympäristöön. Kävimme mm. katsomassa sen vankilan raunioita, jonka sellissä kerrotaan selvinneen hengissä murhasta syytetty vanki Cyparis tulivuoren purkautuessa 1902. Tarinasta riippuen hän oli joko ainoa henkiin jäänyt tai sitten yksi harvoista.

Sunnuntai 23.1. ja maanantai 24.1.

Nyt lähdettiin länteen päin saaren rantaa seuraillen. Kun matka oli lyhyt ja keli mukavan myötäillen, tultiin vain genuan voimin rauhallista tahtia. Meidät ohitti outo, vauhdikas kulkuneuvo melkein kanootin muotoinen vene erikoisen purjeen kanssa. Ehkäpä vene tai sen miehistö kaipaa vielä kehittelyä.
Matkalla nähtiin myös Diamond Rock, erikoinen 175 metriä korkea suippo ”kivi”, joka nousee merestä lähellä rannikkoa. Sen laelle ovat britit kuulemma joskus aikoinaan hilanneet valtavan määrän kanuunoita puolustaakseen Martiniqueta ranskalaisia vastaan.
Timanttikiven jälkeen jatkettiin pieni matka pohjoiseen ja löydettiin Grande Anse d’Arlet. Lahti oli täynnä veneitä, myös ihan paikallisia viikonlopunviettäjiä. Löytyi kuitenkin paikka meillekin. Hiekkarannalla oli elämää. Oli ravintoloita ja auringonottajia, myös koko perheitä.
Maanantai aamuna satamassa oli paljon vähemmän veneitä ja rannalla ihmisiä. Iltapäivästä veneitä alkoi taas kokoontua lisää. Me päätimme viipyä vielä täällä.

Perjantai 21.1. ja lauantai 22.1.

Aamun valjetessa otettiin suunnaksi Martinique. Tuuli oli mukavasti vastainen, muttei liikaa ja maininki vähän turhan iso, ehkä 3m.
Kun päästiin lähelle satamaa nimeltä Le Marin, alkoi tuuli temppuilla suunnan- ja voimakkuuden vaihdoilla ja loppumatka tultiin moottorilla. Meressä oli myös valtavasti kalastajien poijuja osoittamassa pyydyksiä. Niitä oli pakko varoa. Loppumatka satamaan ja ankkuripaikalle oli hyvin merkitty. Onneksi oli, koska matalia koralliriuttoja oli siellä sun täällä. Lahdessa oli monia ankkurointialueita ja yhteensä varmaan tuhansia veneitä. Kumivene eli dingy on täällä, kuten kaikissa ankkuripaikoissa hyvin tärkeä kulkuneuvo. Purjevene pitää usein jättää aika kauaskin rannasta. Kuvassa dingylaiturin ruuhkaa.
Taas tullattiin uuteen maahan, nyt tultiin euromaahan, tämähän on osa Ranskaa.
Tavattiin taas suomalainen Heimo, johon tutustuttiin jo St Lucialla kuukausi sitten. Ajelimme hänen kanssaan autolla ja hän esitteli meille Le Marinin satamaa ja sen ympäristöä. Hän on kulkenut täällä vuosikausia ja tuntee paikat hyvin.
Täällä viivyttiin kaksi yötä. Lauantai-iltana syötiin hyvä kalaillallinen ravintolassa, jonka pöydät oli katettu hiekkarannalle, vain muutaman metrin päähän vesirajasta. Kuuntelimme laineitten liplatusta ja nautimme elämästä.

Keskiviikko 19.1. ja torstai 20.1.

Kuudelta nostettiin ankkuri heti kun tuli valoisaa. Oikeastaan olisi voinut lähteä jo paljon aikaisemmin, koska yöllä oli upea kuutamo. Taas oli välillä kovia tuulia, välillä ei. Joskus autettiin moottorilla. Ajettiin läheltä kahta upeaa Piton-vuorta, mutta ei jääty niitten väliin ankkuriin vaan suunnattiin Soufrieren kaupunkia kohti.
Saatiin käyttöön erään kalastajan poiju, johon kiinnityttiin rannan tuntumaan ihan kalastajakylän eteen. Kalastajat asuivat todellisessa hökkelikylässä, jossa kanat ja kukot kulkivat vapaina ja siat tonkivat vesirajassa. Hohtavan puhtaita pyykkejä oli kyllä naruilla kuivumassa. Manun ottaessa kylästä kuvia puistivat jotkut sieltä nyrkkiä. Illalla pimeän tultua kuuntelimme veneessä ihmisten, eläinten ja sademetsän ääniä.
Tämä kaupunki on joskus ollut saaren pääkaupunki, vaikkei sitä nyt uskoisi. Aika vaatimaton ja rähjäinen se oli.
Torstaina jatkoimme matkaa pohjoiseen. Purjehdimme rannan läheisyydessä maisemia katsellen kohti Rodney Bayta. Sade välillä häiritsi katselua. Nyt on tämänkertainen eteläinen Caribian kierros tullut tehtyä. Ankkurin pudotimme aivan Pigeon saaren viereen ja tästä jatkamme aamulla kohti Martiniqueta.

Sunnuntaista 16.1. tiistaihin 18.1.

Nyt lähdettiin pohjoiseen kohti Carriacoun saarta. Saatiin pitkästä aikaa oikein kunnon purjehduspäivä vastaiseen. Grenadan saaren suojassa tuuli oli hyvin vaihtelevaa, välillä kovaa ja taas välillä kovin pientä. Maininkia ei siinä kohdassa oikeastaan ollut. Kun tultiin pois saaren suojasta, tuuli vakiintui mutta maininki kasvoi. Kakkosreivillä mentiin välillä kunnolla kallellaan ja kerran sukellettiin ison aallon läpikin ja saatiin sitlooraan valtava saavillinen vettä. Mutta ei hätää. Vesi meni nopeasti pois, meillä oli vaan uimapuvut päällä, ei haitannut vaikka lämmin vesi kasteli ja pelastusliivit ja turvaköydet oli käytössä. Tämän tästä puhdistettiin silmä- ja aurinkolaseja, kun suolan läpi ei oikein kunnolla nähnyt. Lopulta jouduttiin ottamaan muutama kryssi että päästiin ankkuriin suojaisaan Tyrell Bayn lahteen.
Maanantaiaamuna herättiin jo kuudelta ja aamupuuron jälkeen siirryttiin vajaan tunnin matka tullauspaikkaan Hillsboroughin kaupunkiin. Oltiin ensimmäisinä kello 8 tullissa uloskirjausta varten. Nyt nimittäin vaihdetaan taas valtiota. Kaikista muodollisuuksista selvittiin nopeasti ja päästiin lähtemään Bequiaa kohti. Joudumme nyt käymään osin samoissa satamissa kuin etelään mennessä, koska kaikissa paikoissa ei voi hoitaa tullausta ja uloskirjausta. Välillä koko muodollisuudet tuntuvat turhilta ja ylimitoitetuilta näillä pienillä saarilla.
Ja sitten taas mentiin reippaaseen vastaiseen 7 – 10 m/s, huipuissa välillä 13 m/s. Ei ihan niin märkä matka kuin edellinen. Aikamoista vääntöä ohjaaminen kuitenkin aika ajoin oli. Manu joutui tekemään ylitöitä silloin kun minun voimani eivät tahtoneet aina riittää.
Tultiin Port Elisabethiin ja asetuttiin ankkuriin ja saman tien mentiin jollalla tulliin. Nyt haluttiin kirjautua sisään. Tulimme tulliin kello 15.50, mikä oli erinomainen ajoitus. Kello 16.00 jälkeen asioiden hoito olisi ollut kalliimpaa.
Nämä kaksi päivää olivat ilmeisesti vieneet voimia, koska seuraavana yönä nukuttiin 12 tuntia.
Tiistaina sitten etsittiin tietoja edessä olevista saarista ja suunniteltiin tulevia reittejä. Päätettiin jättää St Vincentin saari väliin koska se ei tunnu olevan veneilijöitten suosiossa eikä taida olla turvallisimmasta päästä. Se taas tarkoittaa sitä, että keskiviikkoaamuna on lähdettävä aamuhämärissä liikkeelle, että ehditään St Lucialle asti ennen pimeän tuloa. Pyrimme menemään Soufrieren satamaan.

Perjantai 14.1. ja lauantai 15.1.11

Halusimme tutustua vähän myös Grenadan sisäosiin ja sademetsään. Ajoimme taksilla kymmenkunta kilometriä kiemuraista tietä ylös ja vähän alas. Sitä ennen olimme pitkään neuvotelleet taksin hinnasta. Aluksi kuljettaja pyysi 100 US$( 267 EC $ )edestakaisesta matkasta ja odotuksesta ja lopulta maksoimme 40 EC $ , tosin vain menomatkasta. Takaisin tulimmekin sitten bussilla joka maksoi vain 5 EC$ henkilöltä. Täällä kannattaa neuvotella ja sopia hinnat tarkasti. Tällä kertaa taksinkuljettaja ei sentään muuttanut hintaa matkalla, niin kuin jotkut huijarit ovat tehneet. Suomalaisen ja erikoisesti härmäläisen on aika vaikea näille tavoille oppia. Tämä villi rahastus ei ole tapana vain täällä Grenadassa, vaan olemme törmänneet siihen monilla Caribian saarilla. Tämä ainainen huijaus on jättänyt ainakin meihin hyvin vastenmielisen lisämaun muuten niin kauniin ja lämpimän Caribian kokemuksista.
Perillä teimme kävelyn Seven Sistersien Fallsille. Putouksia oli seitsemän, mutta näimme niistä vain kaksi. Upean kauniita ne olivat. Luonto oli uskomattoman vehmasta, kaikki vihreän sävyt oli edustettuna. Opas esitteli meille puita ja kukkia ja muita kasvustoja. Iso osa kukista on samoja, joita meillä siellä kotona on viherkasveina sisällä. Kulku oli aika vaativaa. Pieni polku meni kivikossa ylös ja alas ja koska sateitten jälkeen oli kovin märkää, käveltiin liukkaalla mudalla ja tarkkana piti olla. Mutta kaiken kaikkiaan tämä oli mukava kokemus. Sademetsässähän kuuluukin sataa, ja koimmekin kunnon rankkasateen. Perille tullessa opas taas pyysi tai vaati maksua opastuksesta. Tästä ei ollut mitään puhetta ennen retken alkua ja olimme jo maksaneet sisäänpääsymaksun luonnonsuojelualueelle. Samassa ryhmässä ollut kanadalainen turisti hermostui myös tästä rahastustavasta ja ilmaisi mielipiteensä selkeästi myös luonnonsuojelualueen toimihenkilöille. Olimme hänen kanssaan samaa mieltä siitä että tällainen toiminta karkottaa turisteja tästä maasta.
Sunnuntaina on tarkoitus lähteä aamulla eteenpäin tai oikeastaan takaisin pohjoiseen. Kävimme lauantaina jo aamulla maksamassa satamamaksun ja myös sähkö- ja vesimaksut, jotka täällä maksetaan kulutuksen mukaan.
HSK:lta lähtiessä saimme matkaan viirin joka pyydettiin jättämään kaukaisimpaan paikkaan jossa käymme. Nyt kun olemme kääntymässä takaisin pohjoiseen ajattelimme, että tämä voisi olla se paikka, ja niinpä luovutimme HSK:n viirin Grenada Yacht Clubille ja saimme heiltä GYC: n viirin. He lupasivat itse naulata HSK:n viirin jahtiklubin terassin kattoon monen muun viirin ja lipun seuraksi. Suomalaisen Gantana-veneen ja muutaman muun suomalaisen seuran viiri jo oli siellä naulattuna. Kuvassa on Grenadan jahtiklubin rakennus veneeltä päin katsottuna.

Maanantaista 10.1. torstaihin 13.1.

Aamulla oli tarkoitus tankata vesisäiliöt lähtiessä, mutta vesiaseman laituri oli niin täynnä aluksia ja tuuli navakkaa, että kiinnittyminen olisi ollut vaarallista. Päätimme vain lähteä eteenpäin ja pärjätä vähemmällä vedellä. Juomavettä meillä kyllä oli pulloissa.
Päästeltiin hyvää vauhtia muutama maili kohti Carriacoun saarta ja Hillsborourgin pikkukaupunkia jossa ehdimme juuri ja juuri kirjautua sisään seuraavaan valtioon ennen toimistoajan loppumista. Tulimmekin tänne vain tuota kirjautumista varten, täällä kun on tulli ja passintarkastus. Nyt oltiin Grenadan Grenadiinien alueella. Kaupunki ei ollut mikään turistipaikka vaan ihan aitojen ihmisten asuinpaikka. Ensimmäisen tunnin sisällä tapasimme kaksi suomalaista. Ensimmäinen oli nuorimies joka oli porukan kanssa vuokraveneellä matkassa ja toinen oli nuori tyttö, joka oli ollut saarella töissä jo syyskuusta lähtien. Tyttö sanoi että oli vaikea puhua suomea niin monen kuukauden jälkeen.
Ankkuripaikka oli aika avoin ja keikuttava, joten vaihdoimme vielä paikkaa etelämmäs, suojaisempaan Tyrell Bayhin, jossa oltiin yötä yhdessä monen, monen muun veneen kanssa.
Tiistaiaamuna jatkettiin matkaa kohti Grenadan saarta. Tuuli vei meitä mukavasti, välillä vähän turhankin vauhdikkaasti etelälounaaseen ja niin hyvään suuntaan, että tarvittiin vain yksi jiippi koko matkalla.
Asetuimme taas ankkuriin hiekkarannan eteen varsinaisen huvivenesatamalahden eli Lagoonin ulkopuolelle. Paikka oli ihan turvallinen, mutta öinen tuuli sitten keikutti venettä niin epämiellyttävästi, että rupesimme harkitsemaan siirtymistä.
Keskiviikkoaamuna otimme VHF:llä yhteyttä paikalliseen Grenada Yacht Clubiin ja sieltä löytyi meille laituripaikka. nyt tulimme Lagooniin. Aikaisemmin se on ollut melkein pelkkä ankkuripaikka, mutta nyt siihen oli rakennettu paljon laitureita ja paikkoja myös valtaville huvialuksille.
Huomasimme, että emme olleet kiinnittyneet laituriiin sitten St Lucian eli yli kolmeen viikkoon. Edellisillä pikkusaarilla kun ei varsinaisia marinoita edes ollut. Mukava tunne kun ei niin keikutellut. Nyt saimme myös sähköä ja säiliöihin vettä, mikä oli tärkeää. Ja pitkästä aikaa käytiin suihkussa pesemässä suolavedet pois! Ei yhtään haitannut vaikka vesi ei ollut lämmintä.
Kävelimme kaupungille pitkin Carenagen eli kaupungissa olevan toisen lahden rantaa ja vältimme korkean mäen nousemisen menemällä pitkin vanhaa tunnelia, jonka ranskalaiset olivat rakentaneet jo tuhatseitsemänsataaluvulla. Katseltiin vanhaa kaupunkia ja sen tummia, yleensä hymyileviä asukkaita. Joukossa oli paljon koululaisia koulupuvuissaan, pojilla yleensä valkoinen paita ja kravatti ja tummat, kuumannäköiset pitkät housut ja mustat kengät ja tytöillä vastaavasti mekot ja valkoiset kengät ja polvisukat. Kierrettiin myös toria ja pidettiin sadetta kalliissa kauppakeskuksessa joka oli rakennettu juuri siihen kohtaan, missä valtavista risteilijöistä rantautui tuhansia matkustajia. Koska käytiin myös ruokaostoksilla, oli hyvä syy palata takaisin veneelle bussilla, joka ei edes maksanut paljoa.
Seuraava yö oli vielä tuulisempi ja lisäksi satoi rankasti. Olimme kovin tyytyväisiä laiturissa olosta.
Torstaina sitten pestiin pyykkiä ja huollettiin venettä. Tehtiin pieni kävelylenkki Lagoonin toisella puolelle ja käytiin katsomassa myös uutta hienoa Louis Port-marinaa.

Lauantai 8.1. ja sunnuntai 9.1.

Tähän tulee nyt vähän kuvia Tobaco Cayltä ja muualta, kun ei saatu niitä edellisiin blogeihin lisättyä.
Lähdettiin Union Islannille Cliftonin satamaan. Otimme vastaan paikallisen satamapojan tarjoaman poijupaikan, vaikka olemmekin oppineet, että niistä pitää aina maksaa. Satama on tuulen puolella ja tuuli oli aika kova ja pyöriminen pienehkössä satamassa ankkuripaikkaa etsien ei houkutellut. Poika lupasi myös tuoda polttoainetta ja toikin, mutta laskutti tietenkin ylihintaa, niin kuin tapana on. Tuulensuojaa ei tässä satamassa todellakaan ollut, mutta riutta suojasi taas aallokolta ja saimme seurata kuinka ”vetovarjopurjehtijat” ajelivat veneemme vierestä ja hyppivät ja temppuilivat tosi taitavasti. Koitimme itse myös snorklailla, mutta täällä ei nähtävää paljon ollut.
Kylä oli aika pieni. Ostimme hedelmiä ja muuta tärkeätä. Sunnuntaina kävelimme vieressä olevalle lentokentälle ja kirjauduimme ulos valtiosta, aamulla kun on tarkoitus lähteä kohti Grenadaa ja se on eri valtiota. Toistaiseksi nämä ulos- ja sisään kirjautumiset ovat sujuneet kohtuullisen mukavasti, paljon pahemmistakin on kerrottu.

Torstai 6.1. ja perjantai 7.1.

Nyt suunnattiin keula taas etelään. Olemme ajelleet täällä vähän edestakaisinkin, kun etäisyydet ovat kovin lyhyitä ja aikaahan meillä on. Seuraava kohde oli saari nimeltään Petit St. Vincent. Laskettiin ankkuri hiekkarannan tuntumaan, sopivasti taas lähelle mielenkiintoisia snorklauspaikkoja.
Vain kilometrin päässä toisella puolella oli saari Petit Martinique. Vaikka saaret ovat niin lähellä toisiaan, ne ovat eri valtioiden osia Me olimme St Vincent Grenadinesien puolella ja naapurisaari oli osa Grenadan Grenadinesiä. Paikallisia eivät tuntuneet tulli- ja muut muodollisuudet koskevan.
Petit St Vincent oli yksityisomistuksessa eikä saaren sisäosiin ollut mitään asiaa, mutta onneksi rannasta ja merestä sai taas nauttia. Meidän vieressä kävi ankkurissa parikin valtavaa superjahtia, joista toisella näkyi olevan monta metriä pitkä screeni, josta taisivat katsoa elokuvia tai muuta.
Vesi voisi olla vähän vähemmän suolaista. Se alkaa vähän ärsyttää ihoa, kun monta tuntia päivässä itseänsä liottaa. Muuta valitettavaa en oikein keksikään.
Monet veneet alkavat näyttää tutuilta, vaikka emme niistä ihmisiä tunnekaan. Kuljemme vain aika lailla samassa tahdissa monen muun kanssa ihan ilman mitään sopimuksia. Muutamia tuttuja ARC-veneitä olemme tavanneet. Suomalaiset ovat täällä hyvin harvinaisia.

Maanantaista 3.1. keskiviikkoon 5.1.

Maanantaina suunnattiin vaihteeksi pohjoiseen Mayreaun saarelle. Matka oli vajaa neljä mailia. Nyt mentiin ihan vaan moottorilla, hyvin pienessä tuulessa ja aallokossa, melkein vastatuuleen. Jäätiin ankkuriin saaren eteläpäähän, Saline Bayhin, hiekkarannan tuntumaan. Ajettiin kumiveneellä rantaan ja kiivettiin ylös kirkon tuntumaan josta oli upeat näköalat joka puolelle, mm. Tobago Cays-saariryhmään, johon teki mieli seuraavaksi. Rannan tuntumaan kerääntyi illalla paljon muitakin veneitä. Laiturissa kävi myös yhteysveneitä, jotka kulkivat saaresta toiseen.
Tiistaiaamuna lähdettiin kohti kuuluisaa Tobago Caysiä. Matka oli lyhyt, vain kolme mailia, mutta se oli ajettava tarkasti ja kartan mukaan, koska joka puolella oli koralliriuttoja, joihin ei pidä joutua. Aluetta kutsutaan Paratiisiksi, ja sitä se todella muistuttaa. On upeita hiekkarantoja, palmuja, valkoisia ja vihreitä pohjia ja paikallisia poikia moottoriveneineen, jotka palvelivat myymällä leipää, juomia, paitoja ym. Me tilasimme pojilta valmiin Lobsteri ( Hummeri) aterian veneeseen ja nautimme aterian hyvän viinin kera hienossa maisemassa, kahden paratiisisaaren välissä. Vietimme pari päivää uiden ja snorklaillen ja näimme mm. kilpikonnia, mustekaloja, rauskun ja kaikenlaisia enemmän ja vähemmän kirkkaan värisiä kaloja , jotka osin piilottelivat kivenkoloissa ja mitä monimuotoisinta korallikasvustoa. Veneitä oli aivan valtavat määrät. Kun tuuli välillä voimistui, keikkuivat kaikki veneet aika lailla. Pienistä saarista on hyvin vähän tuulensuojaa mutta ulkopuolella olevat riutat suojaavat mainingeilta ja se onkin täällä tärkeämpää. Selvästi tämä on huippusuosittu alue, eikä syyttä. Varsinkin snorklaajia oli erittäin paljon.
Valitetavasti nettiyhteys ei taaskaan toimi kunnolla. Kuvia on mahdoton nyt teille näyttää.

Perjantai 31.12. ja lauantai 1.1.2011 ja sunnuntai 2.1.

Perjantai kului vielä samassa paikassa. Käytiin nettikahviossa ja kaupassa ja pesulassa. Ihan riittävästi ohjelmia yhdelle päivälle.
Lauantaina lähdettiin kohti etelää ja Union Islandia. Meri oli aluksi kovin kuoppaista, maininki keikutti nyt reippaasti. Tuulikin oli lahden suulla reipasta, puuskissa jopa 17 m/s. Minä jo vähän ehdottelin takaisin kääntymistä mutta kapteeni vain pienensi purjeet kakkosreiviin ja niin jatkettiin matkaa. Hyvin tuo 25 mailin matka sujui, vaikka koko matkan piti ohjata käsin, koska automaatti ei jaksanut, kun meno oli niin kieputtavaa . Tässä kohdin on paljon pieniä saaria ja etäisyydetkin ovat muutaman tunnin luokkaa.
Perillä löytyi suojaisa ankkurilahti jossa jo oli aika paljon aluksia. Rannassa oli muutamia aika alkeellisen näköisiä baareja ja ravintoloita ja yksi selvästi ”hienompi”, joka oli täynnä asiakkaita.
Sunnuntaina tehtiin kävelyretki saaren toiselle puolelle. Ensin noustiin polkua pitkin aika reippaasti. Nousu oli vähän puuskuttava mutta kannatti, sillä ylhäältä oli hienot näköalat saaren rantoihin, myös tuulenpuolelle ja lähisaariin. Saari on pieni, vain noin 17 neliökilometriä, joten kovin pitkää ei lenkistä tullut. Pieni koira lähti seuraamaan meitä ”kotirannasta” ja kulki uskollisesti samaa tahtia meidän kanssa, ikään kuin matkaoppaana koko matkan.
Vesi on ihanan sinistä ja siinä tulee nyt uitua monta kertaa päivässä ihan jäähdytyksen vuoksikin. Vesi on kyllä turhan suolaista, mutta ehkä suolakäsittely hidastaa vanhenemista, niinhän sanotaan.